6. joulukuuta 2016

Mitä on nationalismi?


Kultaisella 1970-luvulla Jokamiehen Listaa kuunneltiin National-merkkisestä kasettimankasta. Sieltä raikasi ”Lievestuoreen Liisan”, ”Hyppykeppimiehen” ja ”Kissa vieköön” -hittien lisäksi myös muuta kaupallista, ja niinpä Repo-radion jäsenkirjatoimittaja ajoi listaykkösen päälle usein uutislähetyksen. Mutta ei ole maailma muutoinkaan ennallaan. Myös radionauhurien valmistaja vaihtoi mekastajiensa nimeksi ”Panasonic”, jotta merkki ei kuulostaisi yliherkimpienkään korvaan ”natsistiselta” vaan mahdollisemman maailmaa syleilevältä ja kansainväliseltä. Siihen viittaa etuliite ”pan” (suom. ’kaikki’).

Näin itsenäisyyspäivänä, jolloin jokainen arka kynttilänsytyttäjä joutuu helposti natsismisyytösten kohteeksi, on hyvä pohtia, mitä tuo paheksuttu nationalismi oikein on ja kuinka se erottuu suomalaisesta kansallismielisyydestä. Sana nationalismi on ’kansaa’ (engl. nation) merkitsevän sanan johdos. ’Kansa’ on etninen käsite, kun taas ’kansakunta’ on poliittis-hallinnollinen käsite. Sanan ”nationalismi” venyminen niin, että sitä käytetään sekä kansaan että kansakuntaan viitattaessa, johtuu osittain englannin kielen merkitysopillisesta epätäsmällisyydestä. Englannin kielessä sana ”nation” merkitsee sekä ’kansaa’ että ’kansakuntaa’.

Todellisuudessa ’kansalla’ ja ’kansakunnalla’ on suuri ero. ’Kansa’ viittaa etnisesti jäsentyvään kansanryhmään ja ’kansakunta’ kansalaisuuden omaaviin ihmisiin. Suomen kielessä sanaa ”nationalismi” voidaan käyttää, kun viitataan kansaa koskevaan keskusteluun, jossa käytetään etnisiä tai rodullisia argumentteja. Sanaa ”kansallismielisyys” puolestaan voidaan käyttää tarkoittamaan argumentaatiota, jossa puhutaan kansakunnasta ja sen poliittis-hallinnollisesta asemasta ja keskustelua käydään esimerkiksi valtio-opillisessa tai juridisessa viitekehyksessä koskien vaikkapa kansalaisuutta.

Nationalismin ja kansallismielisyyden ero

Nationalismi ja kansallismielisyys poikkeavat toisistaan seuraavasti. Siirtomaa-ajan politiikkaan nojatessaan nationalismi vetoaa kansojen etnisiin eroihin ja sisältää siten mahdollisuuden myös paljon paheksuttuun rasismiin, jolla puolestaan voidaan tarkoittaa ihmisarvon kiistävää mutta ei kaikkea eriarvoisena näkemistä. Kansallismielisyys taas viittaa poliittis-hallinnollisesti erottuvien kansakuntien itsemääräämisoikeuteen riippumatta, mitä etnistä alkuperää kansalaiset ovat.

Olennaista on myös asennoitumisen aste: kuinka aktiivista kansallismielisyys on? Tähtääkö se vain oman edun tavoitteluun kotitontilla, vai ulottuuko edunvalvonta myös ulkomaailmaan. Esimerkiksi keskieurooppalaisella, venäläisellä ja jopa ruotsalaisella nationalismilla on aivan merkitys kuin sillä nationalismilla, joista muutamia suomalaisia on silloin tällöin syytelty.

Suomalaisesta näkökulmasta nationalismi kuuluu imperialismin aikaan, kun taas kansallismielisyys liittyy oman kansallisvaltiomme muodostamiseen. Moraalisesti niiden ajatussisällöt voivat olla jopa vastakohtia. Kansallisvaltion muodostamisella on oikeutus luonnonoikeudellisen itsejärjestymisen perusteella. Kansallismielisyyden kautta toteutuu tärkeä itseisarvo: vapaus. Vapaus taas on ihmisten subjektiviteetin, eli käytännössä ihmisarvon, ydin. Näin kansallismielisyys luo ja vahvistaa kansalaisten ihmisarvoa.

Moraalisessa mielessä myöskään nationalismia ei pidä arvottaa kielteisesti, sillä valtioiden syntyhetkellä etniset kansakunnat järjestyvät kansakunniksi. Nationalismi katalysoi sitä itseään jäsentyneempää kansallismielisyyttä, ja toisaalta kansallismielisyys myös ammentaa nationalismista.

Kansallismielisyys edistää rauhaa, sillä rauhantila on saatu yleensä aikaan vasta silloin kun jokaisella kansakunnalla on itsenäinen kansallisvaltio, jossa toteutuvat demokratia, liberalismi ja valistusihanteet. Valistusajan tärkein filosofi Immanuel Kant kirjoittaa teoksensa Ikuiseen rauhaan (Zum ewigen Frieden Ein philosophischer Entwurf, 1795) toisessa pääluvussa, että ihmisten luonnollinen olotila, status naturalis, on sodan tila ja että rauhantila astuu voimaan lailla, kun kansat järjestyvät perustuslaillisiksi tasavalloiksi. Euroopassa näin on tapahtunut viimeksi Balkanilla, kun hajoava Jugoslavian liittovaltio järjestyi uudestaan itsenäisiksi valtioiksi.

Kansallisvaltiot ovat kansojen itsemääräämisoikeuden keinotekoinen mutta kehityksen kannalta välttämätön seurausilmiö: konfliktien säätelyn tarpeellinen väline.

Kansakunnat pyrkivät muodostamaan valtion ”suurimpien yhteisten nimittäjiensä” perusteella taatakseen yhteiskunnallisen tehokkuuden. Tästä juontaa juurensa J. V. Snellmanin teoksessaan Valtio-oppi (Läran om staten, 1842) edustama näkemys kielestä, kulttuurista ja kansakunnasta. Hänen aikanaan käytiin tuimaa kiistaa fennomaanien ja svekomaanien kesken, ja etnis-rodullista argumenttia tässä taistelussa käyttivät etenkin suomenruotsalaiset Axel-Olof Freudenthalin johdolla. Kieli- ja kulttuurisodan hävittyään he ovat tosin pyrkineet näyttäytymään myöhemmin jokseenkin ”liberaaleina” puolustaakseen omia vapauksiaan (vaikka ajatus, että Svenska Folkpartietin pitää toimia ruotsalaisen rodun etujen valvojana Suomessa, olikin kirjattu puolueen ohjelmaan aina vuoteen 1956 asti).

Imperialismi puolestaan on suurvaltapolitiikkaa ja kolonialismi muiden maiden valloitusta sekä vieraiden kansojen riistoa. Suomalaiset eivät ole moiseen nationalistiseen pullisteluun syyllistyneet, vaikka vanha sanonta kuuluukin, että maailman orjalaivat tilkittiin Pohjanmaan ja Savon tervapadoissa tuotetulla tervalla. Totuus kuitenkin on, että tuo puolivalmiste riistettiin pois Suomesta ja myytiin Tukholman tervamarkkinoiden kautta.

Suomalaisia on turha syyllistää nationalismista, sillä kansakuntamme on ollut kahden imperialistista politiikkaa harjoittaneen suurvallan kohde ja maamme niiden astinlauta. Niinpä on myös väärin siirtää syyllisyyden taakkaa nykysuomalaisten kannettavaksi siirtomaapolitiikan synteihin viitaten.

Suomalaisten pyrkimyksellä puolustaa omaa paikkaansa maailmassa on kokonaan eri asema ja merkitys kuin siirtomaapolitiikkaa harjoittaneella brittiläisellä, espanjalaisella, hollantilaisella, italialaisella, portugalilaisella tai saksalaisella nationalismilla. Myös siirtomaapolitiikkaa harjoittaneiden valtioiden nykyistä kantaväestöä on väärin syyllistää ”valkoisen miehen taakalla”, sillä nykyiset sukupolvet eivät ole vastuussa edeltäjiensä teoista. Harvoin huomataan sitäkään, että siirtomaaimperialismin vaikutus kehittyviin maihin ollut myös myönteinen; esimerkiksi Etelä-Afrikka ja Egypti ovat maanosansa kehittyneimpiä valtioita eurooppalaisten vaikutteiden ansiosta.

Tiivistetysti voidaan sanoa, että keskieurooppalainen nationalismi ammensi (1) imperialismista (eli suurvaltapyrkimyksistä), (2) kolonialismista (siirtomaiden valloituksesta) ja (3) rasistisesta rotuopista, mikä erottaa ne suomalaisesta kansallismielisyydestä.

Suomalainen kansallismielisyys puolestaan koostuu (1) kansallisen itsemääräämisoikeuden suojelusta ja sen palauttamispyrkimyksistä, (2) kansallisen taloudellisen edun edistämisestä ja (3) ulkoisen turvallisuuden takaamisesta, joilla on perustelunsa kansakunnan itsejärjestymisessä: sen historiallisessa muotoutumisessa, demokratiassa ja kansansuvereniteetissa.

Kansallismielisyydellä tulisi olla merkitystä erityisesti tehtäessä Eurooppa-politiikkaa. Immanuel Kant lausui edellä mainitun teoksensa ensimmäisessä pääluvussa:

Ei saa tehdä semmoisia valtionvelkoja, joita valtio käyttää sisäisen toimintapiirinsä ulkopuolella. Mikään valtio ei saa mennä toiselle valtiolle omaisuudeksi perinnön, lahjoituksen eikä kaupan kautta sen vuoksi, että järjellä varustetuin ihmisten yli ei ole kellään minkäänlaista käsky- eikä omistusoikeutta.

Näissä sanoissa kansallisvaltion oikeutus ja valtiollinen itsemääräämisoikeus kytketään hienosti kansalaisten ihmisoikeuksiin. Ja kuinka häikäilemättömästi EU ja sen etuja ajavat poliitikot ovatkaan tuon periaatteen rikkoneet, kun valtiot on velkaannutettu pankeille, joiden haltuun suuri osa kansallisvaltioiden varallisuudesta on maat, metsät, yritykset ja luonnonvarat mukaan lukien siirtynyt! Tämän internatsismin vastareaktiona on kansallismielisyydellä totisesti yhteiskunnallinen tilaus ja myös oikeutus.

Onko kansallismielisyys rasistista?

Entä mitä on rasismi, joka usein liitetään nationalistiseen politiikkaan? Rasismi on lyhyesti sanottuna rotusortoa tai rotusyrjintää. Sen sijaan rotuoppi, eli biologisperäisiin tai antropologisiin havaintoihin nojaava näkemys rotujen erilaisuudesta, ei ole rasismia. Rotuoppia (käsitystä rotujen erilaisista ominaisuuksista) pidetään usein virheellisesti rasismina, sillä sen pelätään avaavan tien rotusyrjintään.

Näin ei kuitenkaan välttämättä käy. Ajatusta rotujen erilaisuudesta voidaan pitää perusteltuna, kun se on kuvauksena todenperäinen. Sitä voidaan pitää myös eettisesti perusteltuna, sillä mahdollisuutta olla tunnustetulla tavalla omaa rotuaan voidaan pitää suurena oikeutena. Kyse ei ole tällöin normatiivisesta suvaitsevuudesta eikä hyväksymisestä, vaan niiden ulkopuolelle sijoittuvasta rekognitionismista, eli tosiasioiden tunnustamisesta.

Rotuoppi liitetään yleensä biologiaan. Biologiset argumentit ovatkin vakuuttavia, mutta biologisen tason havainnot edellyttävät aina niiden merkityksen tulkintaa. Usein sanotaan, että rodulliset erot ovat vain pieniä, mutta niinhän kaikki biokemiallisen tason ilmiöt ovat pieniä. Niillä voi olla kuitenkin suurta merkitystä fenotyyppisellä tasolla, eli havaittavalla kehollisella tai toiminnallisella tasolla.

Fenotyyppinen ilmiötaso ei puolestaan liity biologiaan vaan antropologiaan ja filosofisesti katsoen käsitteiden muodostamiseen. Jokainen käsite nimeää luokan, ja ilman luokittelevaa rajanvetoa ei voisi olla mitään käsitteitä eikä nimiä. Esimerkiksi tuolin käsite viittaa tuolien luokkaan, jonka perusteella tuolit erotetaan muista huonekaluista. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että tuo käsite olisi rasistinen.

Tasa-arvoa koskevassa keskustelussa sekoitetaan usein rotuoppi, rotuerottelu ja rotusyrjintä. Rotuopiksi sanotaan näkemyksiä, jotka nojaavat väitteisiin ihmisrotujen eroista. Rotuerottelu puolestaan pitää eroja objektiivisina yhteiskunnallisina tosiasioina. Rasismi taas on rotusortoa tai rotusyrjintää, joka kiistää ihmisten ihmisarvon. Tarkastellaan nyt yksityiskohtaisesti, mitä niihin liittyy.

(1) Rotuoppi on tieteellisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin genotyyppisissä, taksonomisissa, essentiaalisissa tai fenotyyppisissä (eli havaittaviin ulkoisiin eroihin liittyvissä) suhteissa. Esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun.

Vaikka kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä kannattaa sitä. Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien keskuudessa. Liebermanin (et al.) suorittaman tutkimuksen (N 1200) mukaan väitteen  ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tohtorintutkinnon suorittaneiden antropologien keskuudessa väitteen kanssa samaa mieltä oli 50 % ja eri mieltä 42 %.

Tämä viittaa siihen, että asia on kiistanalainen. Kiistanalaisuus voi johtua siitä, että eräät käyttävät rodun käsitettä taksonomisessa merkityksessä ja toiset populaatioon viittaavassa merkityksessä (vrt. eroon kansa / kansakunta). Lisäksi vastauksiin on voinut vaikuttaa poliittisen korrektiuden tavoittelu, häveliäisyys, vastaajien halu ”äänestää” (eli itse vaikuttaa tutkimuksen tulokseen) sekä toisesta maailmansodasta asti jatkunut valkopesu, jolla rodun käsite on pyritty poistamaan argumentaatiosta kokonaan. Todellisuudessa rotuopin vastustaminen perustuu enemmänkin politiikkaan kuin objektiivisiin tosiasioihin.

(2) Erotuksena rotuopista rotuerottelu puolestaan edustaa käsityskantaa, että jotkut rodut ovat joissakin suhteissa parempia tai huonompia kuin toiset. Tämäkin käsitys on todenperäinen, eikä siinä ole mitään eettisesti moitteenalaista. Se kiistää vain ihmisten samanlaisuuden ja samanarvoisuuden niissä käytännön elämään liittyvissä suhteissa kuin tavanomainen viranomaisvaltakin.

Niin tehdessään tämä käsityskanta on perusteltu, sillä ihmiset ja ihmisryhmät eivät ole eivätkä voi olla perimmältään samanlaisia. Esimerkiksi nekroidisen rodun edustajat ovat monesti osoittautuneet paremmiksi kestävyysjuoksijoiksi kuin mongoloidisen rodun edustajat. He puolestaan pärjäävät esimerkiksi taitovoimistelussa, kun taas euripidisen rodun edustajat ovat menestyneet muita paremmin keihäänheittäjinä. Selitystekijöitä voidaan luonnollisesti etsiä muualtakin kuin biologisista ominaisuuksista, mutta biologia vaikuttaa asiaan välttämättä, koska ihminen on biologinen olento, eikä ilman biologiaa ole elämää lainkaan.

Myös tasa-arvoisuuden ihanne on kovin kyseenalainen. Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia koulussa eivätkä työelämässä, ja on olemassa kokonaisia instituutioita, jotka tarkoituksellisesti tuottavat eriarvoisuutta ihmisten välille. Tämä on vallitseva yhteiskunnallinen tosiasia. Eri asia on sitten se, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia. Vaikka tasa-arvoa pidetäänkin poliittisena ihanteena, sitä vaativa argumentaatio on usein varsin ristiriitaista, sillä loogisesti ajatellen tosiasioista ei seuraa normeja, eikä normeista voida johdella tosiasioita eli päätellä, miten asiat ovat.

Tasa-arvon tavoittelu on ongelmallista, jos tasa-arvoa luodaan samanlaisena näkemisen tai samaan muottiin valamisen kautta. Erilaisuuden tunnustaminen on eettisesti tärkeää, sillä se myöntää todellisuudessa vallitsevat erilaiset piirteet ja suo ihmisille mahdollisuuden olla oma itsensä, vaikkakin siihen saattaa sivuseurauksena liittyä myös eriarvoisuuden tunnustamista. Tällöin eriarvoisuuden toteaminen ei ole eettisesti perusteetonta.

Tämä käsityskanta nojaa ihmisten samanlaisuuden ja tasa-arvoisuuden kyseenalaistamiseen. Se ei ota kantaa siihen, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia, mutta pyrkii torjumaan sellaisen tasa-arvon julistamisen, joka käyttää välineenään ihmisten samanlaistamista. Se siis hyväksyy luonnostaan vallitsevan erilaisuuden ja eriarvoisuuden tavanomaisissa ihmisten välisissä suhteissa sikäli kuin ne ovat objektiivisia tosiasioita.

(3) Rasismi eli rotusorto (tai rotusyrjintä) puolestaan poikkeaa rotuopista ja rotuerottelusta siinä, että ne eivät tyydy vain myöntämään ihmisten erilaisuutta ja eriarvoisuutta tavanomaisissa käytännöissä (joista suuri osa on sitä paitsi viranomaisvallan itsensä tuottamia). Rotusortoa edustaa käsitys, että jotkut rodut ovat ihmisarvoltaan parempia tai huonompia kuin toiset. Ihmisarvo ei ole kuitenkaan relatiivinen eli suhteellinen, kuten esimerkiksi tasa-arvo koulussa, armeijassa ja työelämässä on. Siksi rotusorto on edellä mainituista muista käsityksistä poiketen yksiselitteisesti tuomittavaa eettisessä mielessä.

Kun Suomen perustuslaki tähdentää ihmisten olevan lain edessä yhdenvertaisia, sekään ei merkitse, että ihmiset olisivat kaikissa suhteissa tasa-arvoisia, vaan sitä, että ihmiset ovat ihmisarvoltaan yhdenvertaisia. Myöskään tasa-arvoisuuden epäileminen tai kiistäminen ei ole rasismia, tapahtuupa se viittaamalla ominaisuuksiin tai ansioihin. Joissakin tapauksissa olisi epäeettistä kiistää ihmisten epätasa-arvo, varsinkin jos poikkeuksellinen arvoasema on vaivalla hankittu. Esimerkiksi olisi vastoin meritokraattista (ansioon perustuvaa) oikeudenmukaisuutta kieltää oppiarvot ja sotilasarvot, sillä niiden saavuttaminen vaatii ansioita ja vaivannäköä. Niinpä osan ihmisistä pitääkin nauttia parempaa arvostusta kuin muiden.

Rasismin käsitettä on tällä tavoin voitu rajoittaa merkitysyhteyteen, jolla se voi kiistattomasti päteä. Rasismia on vain ja ainoastaan sellainen rotusorto tai rotusyrjintä, joka kieltää ihmisten ihmisarvon. Sellaisena rasismi on moraalisesti paheksuttavaa. Toisaalta sekä ihmis- että eläinpopulaatioiden pitää harjoittaa jonkin verran myös rodullisin perustein tapahtuvaa valikointia minimoidakseen kiistoja ja varmistaakseen tehokkuuden populaation tuottoalueella, joten rasismi voidaan mieltää rotujen myötäsyntyiseksi tai yhteiskunnallisesti välttämättömäksi ominaisuudeksi.

Näkemystä ihmisroduista vastustetaan usein siksi, että sen ajatellaan avaavan tien rotusortoon. On kuitenkin aivan eri asia väittää, että rodut ovat olemassa, kuin väittää, että ne ovat ihmisarvoltaan erilaisia. Olemassa olevia tosiasioita ei pitäisi kiistää sillä perusteella, että niiden pohjalta on mahdollista luoda eettisesti kyseenalaisiakin arvoväittämiä. Lisäksi olisi omituista, jos ihmiset eivät saisi tai voisi olla avoimesti omaa rotuaan. Ihmisten rodullisten erojen kieltäminen on yksi toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpia ja sitkeimmin yllä pidettyjä tabuja.

Politiikassa ”rasismi”-sanan merkitys on liudentunut tarkoittamaan lähinnä tietyn uskonnon ja poliittisen suuntauksen arvostelemista, vaikka paljon perustellumpaa olisi lukea rasismin piiriin vaikkapa iän, sukupuolen tai sukupuolisen suuntautumisen perusteella tapahtuva sorto, sillä ne liittyvät ominaisuuksiin, kuten rodutkin. Uskontoihin ja mielipiteisiin keskittyminen on ollut väärin rasismia torjuttaessa, sillä silloin myös näiden ideologioiden kritisoimista on tultu arvostelleeksi ”rasismiksi”. Hallinnon ja vanhan median kielessä tähän erehdykseen syyllistytään toistuvasti.

Rasismin kohtuullinen suvaitseminen saattaa olla yhteiskunnalle myös hyväksi, sillä se tunnustaa erään historiallis-empiirisen tosiasian: eri kansakunnat eivät ole pitäneet kovin paljon toisistaan. Rasismin totaalinen kieltäminen johtaisi valheellisuuteen, sillä rasismia ei voida koskaan kokonaan poistaa. Koska rasismia ei voida hyvistä yrityksistä huolimatta kitkeä pois, yhteiskunnassa tulisi toimia niin, ettei tietä rasismiin avattaisi esimerkiksi liiallisella maahanmuutolla. Edellä sanotusta seuraa, että kansallista etua puolustava kansallismielisyys ei ole rasismia, vaikkakin äärimmäinen nationalismi voi sisältää aineksia siitä.

Mitä on identiteettipolitiikka?

Sekä rotuoppiin, nationalismiin että kansallismielisyyteen on liittynyt eri ryhmien hyvin voimakkaasti pönkittämää identiteettipolitiikkaa. Identiteettipolitiikan käsitteen ovat ottaneet käyttöön postmodernistiset ja jälkistrukturalistiset yhteiskuntatieteilijät, ja itse ilmiö, identiteettipolitiikka, on tullut tunnetuksi lähinnä vähemmistönä olevien kansanryhmien toimintana. Identiteettipolitiikalla tarkoitetaankin lähinnä eturyhmäpolitiikkaa.

Voimakasta identiteetti- eli eturyhmäpolitiikkaa ovat harjoittaneet yhteiskunnissa vähemmistöinä olevat ryhmät tai sellaiset tulokasryhmät, jotka ovat kulttuurisen tai väestöllisen haastajan asemassa, kuten vierasperäiset maahanmuuttajat. Tämä viittaa siihen, että myös nationalismi, johon identiteettipolitiikka liittyy ja jota se luo, on tullut viime vuosina tunnetuksi nimenomaan vähemmistönationalismina. Sitä voidaan toki pitää myös enemmistönationalismina, jos Suomessa olevan vähemmistön maailmanlaajuinen edustus muodostaa suomalaisiin itseensä verrattuna enemmistöaseman globaalisti tarkastellen.

Näin on esimerkiksi islamin uskoa tunnustavien maahanmuuttajien ja kantaväestöön kuuluvien suomalaisten kesken. Näin on myös turkkilaisten maahanmuuttajien ja kantaväestöön kuuluvien suomalaisten välillä. Keskeinen kysymys onkin, kumoaako Suomessa vähemmistönä olevien vierasperäisten oma etnistä kansan käsitettä hyödyntävä identiteettipolitiikka suomalaisten kansanryhmään, kansalaisuuteen ja kansakuntaan integroimiseen tähtäävän identiteettipolitiikan.

Näyttöä asiasta on saatu esimerkiksi Suomen Somalia-verkoston puheenjohtajan ja Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenen Saido Mohamedin erotessa viime keväänä Kokoomuksesta ja liittyessä Vihreisiin. Hän sanoi syyksi sen, että Kokoomus on hänen mielestään vaikeuttanut maahanmuuttoa ja perheenyhdistämistä kokoomuslaisen sisäministerin johdolla. Hän siis näki oman viiteryhmänsä edun ministerin ajaman suomalaisten ihmisten yhteisen edun vastaisena. Hän katsoi, että hänen on parempi edustaa oman kansansa tai kansakuntansa etua kuin identifioitua osaksi Suomen valtiojohteista kansan ja kansakunnan edun ajamista.

Tämä antaa tyypillisen esimerkin siitä, että kansoihin tai kansakuntiin identifioitumisella on edelleenkin vahvaa eturyhmäpoliittista merkitystä. Etnisesti hahmottuvien kansojen väliset erot johtavat konflikteihin arkitodellisuudessa, ja myös kansakuntien väliset erot tuottavat vastaavia ristiriitoja. Huomionarvoista on, että sekä kansoja että kansakuntia koskevat identiteettipoliittiset ristiriidat johtuvat usein voimakasta omaa eturyhmäpolitiikkaa harjoittavien vähemmistöjen omasta arvo- ja kokemusmaailmasta, aivan kuten Saidon tapauksessa.

Kun kerran etniset vähemmistöt harjoittavat vähintäänkin kansallismielistä ja joskus jopa nationalistista eturyhmäpolitiikkaa, voidaan kysyä, onko myös enemmistöillä oikeus samaan: harjoittaa tiukkaa identiteettipolitiikkaa ilman, että sitä pyritään arvottamaan kielteisesti. Kysymykseen voidaan vastata, vähemmistöjen syrjintä voi olla (vähemmistönä olevien kansanryhmien tasolla tarkasteltuna) vaikuttavampaa kuin enemmistöjen syrjintä, joten vähemmistöjen ponnistelut olisivat perusteltuja ja enemmistöjen voimakkaalta eturyhmäpolitiikalta puuttuisi oikeutus.

Mutta vaikka näin onkin ryhmäkohtaisella tasolla, yksilön kokemalla tasolla kaikki syrjintä on yhtä vaikuttavaa, siis myös se suomalaiseen ihmiseen kohdistuva syrjintä, jota kohtaa niin sanotussa käänteisessä syrjinnässä. Sillä tarkoitetaan suomalaisten asettamista maahanmuuttajia huonompaan asemaan esimerkiksi työpaikkojen täytössä ja asuntojonoissa.

Vastaankin kysymykseen suomalaisten harjoittaman vahvan identiteetti- ja eturyhmäpolitiikan oikeutuksesta seuraavasti. Kyllä: myös suomalaisilla Suomen kansalaisilla on oikeus luoda vahvaa identiteettipolitiikkaa. On oikeus olla avoimesti kansallismielinen ja identiteetiltään suomalainen. Asian oikeutusta vahvistaa se, että olemme sekä kansana että kansakuntana mikroskooppisen pieni vähemmistö maailman kansojen joukossa: riistetty, syrjitty, alistettu ja monia koettelemuksia kärsinyt kansakunta, joka on vaivalla luonut häikäisevän elintason.

Minun itsenäisyyspäiväni ei taaskaan koostu Linnan juhlista eikä mellakoista. Sen sijaan minä sytytän nyt henkiselle ja fyysiselle itsenäisyydellemme kynttilän, joka lepattakoon sekä Euroopan unionille menetetyn itsenäisyyden muistoksi että parempien tulevien aikojen toivoksi.

5. joulukuuta 2016

Itsenäisyyspäiväjuhlinnan ilkivaltaistumisesta


Viime itsenäisyyspäivästä minulle jäi mieleen muun muassa Helsingin soihtukulkue, jota monet anarkistit pitivät ”mielenosoituksena”, sillä he järjestivät paikalle ”vastamielenosoituksiksi” luonnehtimiaan tilaisuuksia. Ikävää on, että vasemmistorähinöitsijät koettavat sillä tavoin rikkoa yhteiskuntarauhaa, jakaa kansakuntaa kahtia ja häiritä tunnelmaa, joka liittyy itsenäisyytemme saavuttamista koskeviin muistoihin ja ehkä myös itsenäisyyden heikentämistä vastustavaan yhteiskunnalliseen hyvään.

Myös Helsingin yliopiston leivissä oleva tohtoriohjelmakoordinaattori Riikka Palokorpi ja hänen kollegansa Salla Huikuri ryhmittyivät viime vuonna kulkueen äärelle, kävivät testaamassa ärsytyskynnystä sekä valistamassa kansaa lakanalla, johon oli kirjoitettu: ”Marski oli maailmankansalainen”.

Kulkueen reitille pystytetyllä mielenosoitusbanderollillaan he halusivat nähtävästi vastustaa ”Suomen umpioitumista” sekä arvostella omalla passiivis-aggressiivisella tavallaan kansallismielisinä pidettyjä ihmisiä.

Palokorpi ja Huikuri saivat osallistujien joukosta kehotuksia ”opetella historiaa” ja ”ottaa asioista selvää”. Oman provosointitarkoituksensa, mädän omantuntonsa ja alitajuisen syyllisyytensä ikään kuin tunnustaen Palokorpi tilitti City-lehdelle: ”Olimme sopineet etukäteen, ettemme puhu mitään koko mielenilmauksen aikana. Emme vastaa huuteluihin, emme provosoidu emmekä provosoi. Jos tilanne olisi ollut fyysisesti uhkaava, olisimme lähteneet välittömästi paikalta.

Näin he pyrkivät kääntämään oman, kulkuetta vastaan suunnatun aggressionsa nurin projisoimalla tilanteelle itse aiheuttamansa uhan vihansa kohteiden ominaisuudeksi. Moraalisen pahansuopuutensa he pyrkivät naamioimaan tutkintojensa taakse ja kommentoivat asiaa ylpeinä lehdelle: ”Meillä on molemmilla tohtorintutkinto, toisella historiasta, toisella valtio-opista.

Ei kannattaisi kuitenkaan erehtyä luulemaan itsestään liikoja. On ihmisyksilöitä, joilta löytyy tutkintoja, lukeneisuutta ja muita ansioita enemmän kuin heiltä itseltään yhteensä.

Marski oli kansallismielinen – Marksi maailmankansalainen

Vasemmistolaisten feministien, Palokorven ja Huikurin, ”tieteelliseksi kokeeksi” lavastama poliittinen mielenosoitus ei olisi sinänsä kommentoimisen arvoinen, paitsi että se sisälsi ajatusvirheen, joka vihjaisi, että kansallissankarin maailmankansalaisuutta täytyy korostaa ja että hänen kansainvälinen toimintakykynsä kumoaa hänen kansallismielisyytensä. Juuri näin ei ole.

Historiallinen tosiasia on, että marsalkka Mannerheim oli erittäin kansallismielinen, itsenäisyytemme takaaja ja valtiollisen riippumattomuutemme vankkumaton edistäjä, joka oli ehdottoman sitoutunut kansallisen etumme ajamiseen. Hän ei toiminut kansainvälisesti samasta syystä kuin esimerkiksi kosmopoliitti Alexander Stubb, eli jonkin liittovaltion vauhdittamiseksi, globalisaation edistämiseksi, maahanmuuton lisäämiseksi tai vapaakaupan sekä pääomavirtojen voimistamiseksi. Mannerheim oli maailmankansalainen kommunistisen yleismaailmallisuuden ja rajat kaatavan mielivallan pysäyttämiseksi.

Palokorven ja Huikurin kaltaiset puoliksi oppineet lätkäyttivät historiallisen henkilön kylkeen nimileiman, kuten nyt maininnan ”maailmankansalaisuudesta”, pohtimatta lainkaan, millä tavalla ja millaisia päämääriä edistääkseen kyseinen ihminen on ollut ”maailmankansalainen”. Tällainen älyllisesti laiska, anakronistinen ja moraalisesti välinpitämätön läimäyttely on luonteenomaista, paitsi sosiaalisessa mediassa ja tiedotusvälineissä esiintyvälle propagandalle, valitettavasti myös yliopistojen ja Suomen Akatemian rahoittamille tieteen politrukeille.

Mielenkiintoista havaita, kokea ja todistaa, missä kansakuntamme vaeltaa tulevana itsenäisyyspäivänä. Toivoisin, että yliopisto ei jatkossa rahoittaisi Palokorven ja Huikurin tapaisia toimijoita, sillä päteviäkin henkilöitä on saatavilla. Heidän epäilemättä ”itsenäinen” politikointinsa ei toimi myöskään heidän julistamiensa tavoitteiden kannalta. Samalla kun he varoittelevat kansan kahtia jakautumisesta ja ääriajattelusta, he itse syyllistyvät kansakuntaa kahtia jakavan ääriajattelun lietsontaan.

Vasemmistolaiset sosialisoivat itsenäisyyden yksityisomaisuudekseen

Jokaisen ”oikein ajattelevan” siis vasemmistolaisen ihmisen pitäisi ymmärtää, ettei itsenäisyys ole heidän yksityisomaisuuttaan eikä ole heidän vallassaan päättää, kuinka toiset ihmiset juhlistavat Suomen itsenäisyyttä. Sen sijaan nyt nuo räyhähenget pyrkivät kääntämään tilanteen nurin ja syyttävät 612-tilaisuuden järjestäjiä itsenäisyyden omimisesta!

612-taphtuma on poliittisesti sitoutumaton, ja kaikkien tunnusten käyttäminen on tilaisuudessa suorastaan kielletty. Mikäli itsenäisyyden muistoksi, kunniaksi tai juhlimiseksi ei saa eikä voi järjestää enää edes tuollaista vaatimatonta kansalaistapahtumaa ilman, että joutuu vasemmistoanarkistien syytösten, mielenosoitusten ja ilkivallan kohteeksi, viranomaisten pitäisi suorastaan kieltää tai hajottaa kyseiset ”vastamielenosoituksiksi” mainostetut tapahtumat. Lain vaatimaa ilmoitusta punamustat eivät ole aiemminkaan tehneet, ja kaikesta väkivallasta ovat vastanneet he itse.

Naurettavaa on, että yrittäessään sosialisoida itsenäisyyden vain itselleen nämä vasemmistolaiset käyvät kapitalistista kauppaa Suomen itsenäisyydellä. He ovat avanneet rahankeräystilin, jolle toivotaan lahjoitusvaroja tietty summa ”jokaista kulkueeseen osallistuvaa natsia kohti”. Kun varojen sanotaan menevän ”tasa-arvotyöhön”, jokainen kulkueeseen osallistuva tulee siis tukeneeksi hyväntekeväisyyttä. Päänahkojen keruun tavoite lienee pitää ihmiset kotona, mutta vaikutus voi olla aivan päinvastainen. Kulkueeseen voi saapua paljonkin väkeä, mutta rahaa vasemmistoanarkistien laariin ei silti ropise, sillä tuloshan ei riipu vain osallistujien määrästä vaan lahjoittajien anteliaisuudesta.

On ikävää, että vasemmistolainen media lavastaa itsenäisyyspäivän kulkueen taaskin ”natsimarssiksi” ja kiittää ”väkivallattomuudesta” jo etukäteen vasemmistorabulisteja, jotka kokoontuvat rettelöimään ”Helsinki ilman natseja” -mielenosoitukseen. Vielä ikävämpää on, että yliopistosta toimintaoikeuden saanut vasemmistoväki vetää koko akateemisen yhteisön mainetta lokaan osallistumalla moiseen rettelöintiin. Heidän paimentamisensa on vähän kuin possun kanssa painisi: siitä he vasta innostuvat ja tykkäävät, kun kura lentää. Näille rähinöitsijöille sopii vanha slogan: ”The true enemy of humanity is disorder.”

3. joulukuuta 2016

Maahanmuuttopolitiikan emämunaus


Maailmassa on kaksi asiaa, joille ei ole asetettu rajaa: kuumatkojen rahoitus ja maahanmuutto. Kun huono-onninen presidentti John F. Kennedy julisti, että Yhdysvaltojen tulee ennättää Kuun kamaralle ennen kilpailijaansa Neuvostoliittoa, hän avasi hanketta varten avoimen piikin, toisin sanoen rajattoman budjetin, joka tarvittiin pakonopeuden ylittämiseksi ja ihmisten kiidättämiseksi toiselle taivaankappaleelle.

Suomen maahanmuuttopolitiikka on ollut samanlaista. En tiedä myöskään maahanmuuttokuluille asetetun minkäänlaista ylärajaa, vaikka sellainen on luonnollisesti olemassa varojen ehtymisen vuoksi. Yhdysvallat tarvitsi tuekseen aivan kaikki liikenevät voimavarat, ja myös Suomen hallitusten toiminta on ollut yhtä eettistä sekä kansalaisten kukkarolla asioivaa. Niinpä kyseinen politiikka on ollut saada kennedymäisen lopun.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen maahanmuuton oikeutusta ja ongelmia ”Kuusta nähtynä”. Kuusta siksi, että sieltä havaitsee selvemmin, millaisia virheitä maahanmuuttopoliitikot ja viranomaiset ovat tehneet. Suomen maahanmuuttopolitiikan lähes kaikki ongelmat johtuvat yhdestä perusvirheestä, jota voidaan sanoa kardinaalimunaukseksi. Tuo virhe on ihmisyksilöiden arkipäiväiseen kohtaamiseen liittyvän mikrososiologisen tason ja valtionpolitiikkaan liittyvän makrososiologisen tarkastelutason sekoittaminen.

Käänteistä syrjintää mikrososiologisella tasolla: maahanmuuton keskeiset virhepäätelmät

On elämänalueita, joilla maahanmuuton ja monikulttuurisuuden hyväksymistä, suvaitsemista ja kaikkien asioiden sietämistä pidetään toiminnan välttämättömänä ehtona. Esimerkiksi kasvatusala ja sosiaalitoimi ovat tällaisia perin ideologisia toimintayhteyksiä, joilla näiden tarkoitusperien kritiikitöntä hyväksymistä ja niihin sitoutumista, jopa niiden kuristussilmukkaan hirttäytymistä, pidetään aivan keskeisenä edellytyksenä, jotta voi saada luvan toimia opettajana tai sosiaalityöntekijänä.

Jos suhtautuu kyseisiin tendensseihin kypsän epäilevästi ja älyllisen kyseenalaistavasti, ihmistä aletaan pitää sopimattomana toimimaan koulutuksen, kasvatuksen ja sosiaalitoimen organisaatioissa. Juuri tällainen asennoituminen tekee kyseisistä elämänalueista voimakkaan ideologisia.

Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ideologioihin sitouttamisella on perustelunsa halussa välttää ”syrjintää” ja ”rasismia”. Ja mikä onkaan mukavampaa kuin se, että kansakunnat ja erilaiset ihmiset voivat ymmärtää toisiaan?

Koulu, kasvatus ja sosiaalitoimi ovat kuitenkin toiminta-alueita, joilla yleensä liikutaan mikrososiologisen tason piirissä. Mikrososiologisella tutkimustasolla tarkoitetaan yksilöiden kasvokkaiseen vuorovaikutukseen ja pienryhmien kohtaamiseen liittyvää tapahtumatasoa.

Suuri erehdys tehdään siinä, kun mikrososiologisen tason normeista ja havainnoista johdellaan toimintasuosituksia makrososiologiselle tasolle. Näin käy esimerkiksi silloin, kun etnisesti eritaustaiset yksilöt tulevat joten kuten toimeen vaikkapa samassa opiskelijasoluasunnossa ja tästä onnistuneena pidetystä kokeilusta johdellaan päätelmä, että rajat voidaan avata makrososiologisella valtionpolitiikan tasolla.

Tällaiseen virhepäätelmään syyllistytään tavan takaa sekä mediassa että tieteenä esiintymään pyrkivässä ideologisessa yhteiskuntatutkimuksessa. Myös monet poliitikot ovat mestareita havaitsemaan vähäisimmätkin maahanmuuton ja monikulttuurisuuden myönteiset värähdykset ja muokkaamaan ne makrotason johtopäätöksiksi.

Ajatuskulku on suunnilleen seuraava: ’Katsokaa, kuinka hienosti Venla ja Ibrahim tulevat toimeen samassa opiskelijasolussa’, tai ’kiittäkää itkien Azizia, joka ase kädessä puolustaa Suomea’, (ikään kuin asevelvollisella olisi muuta vaihtoehtoakaan...). – Ja sitten tehdään johtopäätös: ’Tämän onnistuneen kotoutuksen, sopeutuksen ja yksilötasolla saadun myönteisen näytön vuoksi rajat on avattava pakolaistulvalle valtionpolitiikan tasolla.’

Näiden esimerkkilauseiden mukaiset ajatuskulut osataan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden äänitorvessa Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa, jotka mielellään kaunistelevat maahanmuuton ongelmia. Tämäntapaisessa induktiossa (eli yleisen väittämän johtelemisessa jostakin yksityiskohdasta) on kyse (1) yleistämisen virhepäätelmästä (dicto secundum quid ad dictum simpliciter).

Suuri osa niistä kokemuksista ja siitä näytöstä, jota pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta on saatu mikrotasolla, on ollut kuitenkin negatiivista, kun maahanmuuttajien ja kantaväestön suhteet ovat pahoin konflikoituneet. Erityisesti kehitysmaalaisten työllistyminen on ollut heikkoa ja rikollisuus suhteellisesti huomattavan korkeaa. Niinpä myöskään yksilöiden ja pienryhmien väliset suhteet eivät näytä toimivan toivotusti. Tämä on ehkä ymmärrettävää, sillä toivomukset ja normit (kuten: ”olkaa suvaitsevaisia”) eivät ole tosiasioita.

Sillä tavoin ajateltaessa syyllistyttäisiin toiseen (2) keskeiseen virhepäätelmään, joka on muodoltaan käänteinen naturalistinen virhepäätelmä. Tosiasioita koetetaan silloin johdella arvoista. ’Pitäisi’-lauseista (kuten: ’maahanmuuton pitäisi toimia yhteiskunnan hyväksi’) johdellaan tällöin ’olla’-lauseita (kuten: ’siksi maahanmuutto siis toimii yhteiskunnan hyväksi’). Loogisesti ajatellen arvoista, normeista, toiveista tai muusta sen kaltaisesta ei voida kuitenkaan johtaa vallitsevia tosiasioita, niin kuin maahanmuuttopolitiikassa on usein tehty.

Ajatuskulku muistuttaa ”käänteistä Humen giljotiinia”, sillä se vaatisi tuekseen enemmän perusteluja kuin on saatavilla. Humen giljotiini neuvoi selittämään ilmiöitä riittävillä selitysperusteilla ja rajaamaan tarpeettomat pois, mutta maahanmuuton oikeuttajilla niitä ei ole tarpeeksikaan.

Vakavinta kuitenkin on, että niitä tapauksia, joissa maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat toimineet suotuisasti, käytetään retorisena näennäisperusteluna valtionpolitiikan ohjailulle. Toisin sanoen mikrotasolta edetään makrotason yleistyksiin.

Tosiasiassa makrotason poliittiset ratkaisut pitäisi tehdä kokonaan omalla tasollaan, sillä ne ovat perimmältään arvovalintoja. Niitä ei siis voitaisi lainkaan johdella käytännöllisistä onnistumisista tai epäonnistumisista, jotka ovat kontingentteja (eli satunnaisia, olosuhteista riippuvaisia ja yksittäistapauksellisia). Sen sijaan ne pitäisi johdella kansalaisten poliittisesta tahdonmuodostuksesta, jonka muotoilussa kansakunta itse on suvereeni päätöksentekijä.

Mikäli suuria väestöpoliittisia muutoksia tehdään viranomaisvallan toimesta, niitä ei pidä tehdä viranomaisratkaisuina, kuten nyt. Kansanvaltaisessa valtiossa niihin pitäisi vaatia lupa kansalaisilta tai ne pitäisi kieltää demokraattisesti aikaansaadulla päätöksellä kansanäänestyksessä. Näin on tehty Sveitsissä, joka päätti rajoittaa maahanmuuttoa referendumilla. Suomessa kansan enemmistön mielipidettä ei ole kysytty eikä noudatettu lainkaan, vaan maahanmuutto on nähty pelkkänä käytännöllisenä järjestelykysymyksenä eikä periaatteellisena ratkaisuna tai ongelmana, jota se oikeasti on.

Kantaväestön kannalta tuskallista on, että viranomaisvallan, median ja tiettyjen poliitikkojen mikrososiologiselta tasolta tekemät yleistykset saavat usein aikaan kohtalokkaita ratkaisuja makrotason politiikanteossa. Jos myönteiset havainnot pienryhmäkohtaamisen tasolla ohjaavat avaamaan rajat makrotasolla, valtionpolitiikassa tehdyt virheet siirtyvät viipymättä mikrotason elämään.

Mikrotason ilmiöt eivät oikeuta tekemään päätelmiä, jotka koskevat valtionpolitiikkaa makrotasolla, mutta kaikki, mikä tehdään valtionpolitiikassa makrotasolla, vaikuttaa yksilöiden elämään mikrotasolla jo heti seuraavana päivänä. Näin on, puhutaanpa sitten maahanmuutosta tai opintotukien leikkauksista (tai siitä, miten ne liittyvät toisiinsa).

Näiden loogisten ajatuskulkujen ymmärtäminen on ollut vaikeaa monille ihmisille, ainakin päätellen siitä, kuinka huonosti niiden opetuksia on noudatettu. Tulkitsen tilanteen johtuvan siitä, että monet sinänsä älykkäät ihmiset ovat sivuuttaneet filosofiset ja tieteelliset vaatimukset ja noudattaneet niiden asemasta omaa poliittista agendaansa.

Kolmas (3) keskeinen virhepäätelmä, joka maahanmuuttopolitiikkaan liittyy, on argumentum ad ignorantiam, eli todistelutaakan kääntäminen. Olette varmaan huomanneet, miten maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kriitikoita taivutellaan esittämään näyttöä siitä, että monikulttuurisuus ja maahanmuutto eivät toimi niin kuin näiden tarkoitusperin puolustajat väittävät ja toivovat niiden toimivan. Tosiasiassa me arvostelijat emme edes väitä mitään, vaan epäilemme, kritisoimme ja kyseenalaistamme sen, mitä muut väittävät.

Vahvaa todistelua vaativa väitehän on juuri niillä, jotka tavoittelevat perinpohjaisia muutoksia voimassa olevaan kansallisvaltioiden järjestelmään ja rajavalvontaan. Kansallisvaltioilla, rajavalvonnalla ja vieraat kansallisuudet poissulkevalla kansalaisoikeuksien pidättämisellä puolestaan on perustansa kansakuntien vapaassa itsejärjestymisessä, suurimpien yhteisten nimittäjien tavoittelussa, yhteiskunnallisen tehokkuuden takaamisessa ja luonnonoikeudellisessa sekä omaehtoisessa muodostumisessa historiallisen kehityksen kautta. Kansallisvaltio on hyvinvointiyhteiskunnan hegeliläis-snellmanilainen instrumentti, järjen työväline, jota ilman kehittyneitä hyvinvointiyhteiskuntia ei olisi olemassa.

Niinpä monikulttuurisuuden ja maahanmuuton suosijoiden pitäisi itse esittää pitävät todisteet siitä, että heidän esittämänsä uusi ideologia varmasti on parempi kuin toimivaksi todettu nykyjärjestelmä, jonka varaan koko hyvinvointiyhteiskunta rakentuu ja jossa kansakuntien välisiä konflikteja säädellään valtakuntien rajoilla. Meidän järjestelmässämme konfliktien ei haluta siirtyvän keskelle kansalaisyhteiskuntia: kujille, kaduille, turuille, toreille, työpaikoille, sosiaalitoimistoihin ja leipä- sekä asuntojonoihin.

Perusteluja maahanmuuton suosijoilta ei ole kuitenkaan kuultu, tuskin tivattukaan. Sen sijaan syyttäjäviranomaiset ovat vieneet maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kriitikoita tuomiolle, ja media on saattanut heidät sosiaalisen häpäisyn kohteeksi.

Samoin on estetty kansallista etua julkisesti puolustavia ihmisiä toimimasta opettajan tai sosiaalityöntekijän viroissa pitäen heitä mikrotasolla esiintyvien konfliktien aiheuttajina. Tosiasiassa maahanmuuttokriitikoiden toiminta makrotason valtionpolitiikassa esiintyvän maahanmuuton rajoittamiseksi on voinut pikemminkin eliminoida kuin tuottaa konflikteja mikrotasolla, sillä maahanmuuttajamäärien väheneminen yleensäkin estää ristiriitojen kärjistymistä mikrotason kasvokkaisissa ihmissuhteissa.

Asian voi sanoa niin, että myös kaikkien niiden, joilla on maahanmuuttajataustaisia kavereita, kannattaa pyrkiä rajoittamaan maahanmuuttoa makrotason valtionpolitiikassa, jotta ihmissuhteet eivät tulehtuisi mikrotason ihmissuhteissa. Ensimmäinen, joka kärsii monikulttuurisuuden ja maahanmuuton aiheuttamasta sosiaalisesta ja taloudellisesta paineesta, on nimittäin maassamme jo ennestään oleva maahanmuuttaja, lopulta tietenkin koko yhteiskunta.

Maahanmuutto tuottaa peruuttamattomia väestöpoliittisia muutoksia, joiden vaikutuksista ei ole varmaa eikä riittävää myönteistä näyttöä. Kielteistä näyttöä ja riskejä on kertynyt sen sijaan runsaasti. Niinpä myös viranomaisten päätöksenteossa pitäisi soveltaa varovaisuusperiaatetta, eli torjua epävarmat hankkeet. Näin ei ole kuitenkaan tehty. Tämä härski ja monin tavoin epäoikeudenmukainen politikointi on loukannut monien suomalaisten ihmisten oikeuksia ja tunteita. Se on ollut osasyy myös puolin ja toisin pursuilevaan vihaan.

Asiaan liittyvä puolueellisuus on todistanut siitä, että Suomen kaltaisessa maassa sananvapauden ja yhteiskunnallisen toimintavapauden loukkaukset eivät ole etupäässä muodollisia tuomioita vaan epäsuoria sosiaalisia rangaistuksia, joilla ansiokkailta ihmisiltä joko kielletään sananvapaus tai viedään heiltä heidän työpaikkansa ja mahdollisuutensa osallistua yhteiskuntaan. Näin tapahtuu erityisesti yliopistoissa, joissa monikulttuurisuuden ja maahanmuuton suosiminen muodostaa tiedepoliittisen ideologian ja normatiivin.

Edustava esimerkki vaarallisesta virheajattelusta

Maahanmuuttopolitiikan ja monikulttuurisuuden ideologisuudesta olisi osoitettavissa edellä analysoitujen lisäksi useita muitakin virhepäätelmiä, sillä aihepiiri on todellinen järjenvastaisen argumentaation aarreaitta. Tarjoan uteliaimpien tyydytykseksi kuitenkin vain seuraavan.

Näyttöä mikrotason ja makrotason sekoittamisesta maahanmuuttopoliittisissa yhteyksissä antaa Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan sihteerinä toimiva Maija Urponen, joka väitteli vuonna 2010 tohtoriksi ”ylirajaisista” (miksei voisi sanoa rajat ylittävistä?) suhteista toimiessaan naistutkimuksen valtakunnallisen tutkijakoulun koordinaattorina.

Hänet palkittiin luonnollisesti myös Suomen Kulttuurirahaston stipendillä, jonka turvin hän aikoi selvitellä, kuinka rakkaus ulkomaalaisen kanssa voi kohdata yhteiskunnassa ”rasismia” ja johtaa ”rodullisiin erontekoihin” ja ”toiseuttamiseen”. (Suosittelen Urposelle hakeutumista täydentämään opintojaan johonkin kielikouluun tai logiikan kurssille, jossa opetettaisiin, että ihmisten eksistentiaalinen toiseus on jo sinänsä aivan eri asia kuin heidän ominaisuuksiinsa liittyvä erilaisuus.)

Täysfeminiinisoidussa yliopistossa Urposelle myönnettiin tiedepoliittisesta oikeauskoisuudestaan palkinnoksi hallintovirka, eli hänestä tehtiin parasta, minkä lasikatosta päänsä läpi lyönyt ja tieteellisiä julkaisuansioita vailla oleva voi tavoittaa, toisin sanoen tiedekuntasihteeri.

Puhun Maija Urposen tekemisistä vain siksi, että niiden kautta tulee oivallisesti esille, kuinka mikrotason ilmiöistä johdellaan päätelmiä makrotasolle ja miten nämä tasot sekoitetaan toisiinsa. Kuinka helppoa onkaan tuntea sympatiaa, kun eritaustaiset ihmiset kohtaavat henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa ja menevät vaikka naimisiin? Ja miten helppoa onkaan johdella tästä johtopäätös, että maahanmuuton vastustaminen ja ulkomaalaisten eturyhmäpolitiikan rajoittaminen makrotason politiikassa ovat ilkeää ”rasismia”, joka vastustaa yksityishenkilöiden rakkautta?

Tästä puolestaan erehdytään johtelemaan päätelmä, että jos Minttu ja Ibrahim menestyvätkin hyvin henkilökohtaisessa kanssakäymisessään, on avattava valtakunnan rajat valtionpolitiikan tasolla ja sallittava rajat vapaasti ylittävä maahanmuutto, olipa perusteena sitten avioliitto, työ, kerjuu, kaupankäynti tai mikä tahansa. Mikrotason ilmiötä, kuten rakastumista, käytetään verukkeena väitteelle, että makrotason valtionpolitiikkaa pitäisi johtaa avioliittoneuvojan logiikalla, tai muuten on ilkeä ”rasisti”.

Juuri tähän karmeaan ajatuskulkuun Urponen on syyllistynyt. Hänen esittämänsä näkemykset antavat puhdasoppisen näytön edellä kuvailemistani virhepäätelmistä. Poliittiset motiivinsa Urponen paljastaa rahoittajansa haastattelussa seuraavasti: ”Niiden avulla vastustetaan nationalismia ja Suomen umpioitumista”, kuten Urponen ”huomioi”. Tieteeksi Urposen esittämiä syytöksiä ei voi sanoa, ja siksi myös hänen haastattelijansa ovat ymmärtäneet luonnehtia hänen poliittista ideologiaansa vain ”huomioinniksi”.

Käytän Maija Urposen tekemiä virheitä ja hänen ajatussolmujensa lonkeroita esimerkkeinä vain siksi, että ne ovat tyylipuhtaan edustavia omassa typeryydessään. Kritiikkini ei ole siis henkilökohtaista. Samanlaisia ajatusvirheitä tehdään tieteenä esiintyvässä epäkriittisessä näennäistutkimuksessa aivan jatkuvasti. Tavoite lienee saada poliitikkokollegat innostumaan ja vaatimaan mikrotasolla saavutettujen ja myönteisinä koettujen kokemusten perusteella aktiivisempia toimenpiteitä maahanmuuton vauhdittamiseksi makrotasolla.

Näiden maailmanhalauskokemusten kanssa samanaikaisesti Suomen turvallisuusviranomaiset epäilevät Venäjän soluttaneen Suomeen omia hybridisotilaitaan ja muistuttaa, että kaikki Venäjän kansalaiset ovat kaksoiskansalaisuudesta riippumatta Venäjän lakien mukaan velvoitettuja auttamaan Venäjän turvallisuusviranomaisia, siis agentteja.

Pahinta kuitenkin on, että Maija Urposen kaltaisille oman maan mädättäjille luovutetaan yliopistolliset toimintaresurssit, jotta he voivat levittää yliopistossa omaa poliittista agendaansa estottomasti. Juuri heidän kaltaistensa hallintobyrokraattien tekemien tiedepoliittisten valintojen tuloksena yliopistoissa on alettu noudattaa kansainvälisyyskiimassa marinoitua internatsismin ideologiaa, jonka tuloksena vierasperäiset ulkomailta tulleet siirtolaiset valloittavat myös Suomen yliopistolaitoksen oppituolit ja käyttävät tiedepoliittista valtaa verovaroin rahoitetun yliopistomme edelleen kansainvälistämiseksi.

Valmiiseen pöytään tullessaan nämä termiitit tuhoavat sen, mitä suomenkielisestä tieteestä, filosofiasta ja julkaisutoiminnasta on jäljellä, ottavat työstään maksun sekä poistuvat kansainvälisyyden mitäänsanomattomaan kohinaan ja semanttisesti merkityksettömään avaruuteen. Suomalaisten ihmisten asioihin ja suomalaiseen yhteiskuntaan he suhtautuvat pilkallisen ylenkatseellisesti ja välinpitämättömästi, onhan heidän todellinen identiteettinsä kosmopoliittinen kansainvälisyys.

2. joulukuuta 2016

Keskusta: kepulikonstien kuningas


Juonittelu on Suomen Keskustassa perinne. Se kuuluu puolueen yhteisökulttuuriin, ja maine on palanut kiinni keskustan poliitikoihin kuin tuore karjakeittiöstä tuvan kyökkiin kärrätty ternimaito paistinpannuun.

Mikään teflonmies ei Juha Sipiläkään onnistu olemaan. En kuitenkaan puutu Sipilän mahdolliseen jääviyteen, joka koskee hänen esteellisyyttään Talvivaaran rahoitusasiassa, jonka lonkerot puolestaan ulottuvat hänen sukulaistensa omistussuhteisiin ja hänen omiin osallisuuksiinsa Talvivaaran alihankkijayrityksissä. Liiketaloustieteen emeritusprofessori Pekka Pihlanto julkaisi aiheesta jo ytimekkään analyysin.

Hullunkurista on nyt huomion siirtyminen jääviyskysymyksestä ja oman edun tavoittelusta julkisuuden ehtoihin: siihen, mitä saa sanoa, millä edellytyksin ja mitä se kaikki maksaa. Kuka maksaa?

Maksajaksi on ollut joutumassa muiden muassa toimittaja Ruben Stiller, joka äidillis-kätilömäisellä tavallaan aikoi harjoittaa lapsenpäästötaitoa ja tehdä aiheesta jutun Pressiklubi-ohjelmaan, jossa tämä ongelma olisi pullautettu perjantai-illan nousuhumalassa olevan kansan taivasteltavaksi suorassa lähetyksessä. Tulos: juttu sensuroitiin, ja sordiinoa toimittajalle potkujen uhalla.

Ylen toimittajat ja vastaava päätoimittaja ovat jo ehtineet laakeroida toisensa molemminpuolisella epäluottamuslauselmalla samanaikaisesti, kun kansalaiset ovat vaatineet Yleltä ”puolueetonta journalismia”. Ylen punavihertävä toimittajakunta on kohdellut kenties ankarammin oikeistolaisia kuin vasemmistolaisia poliitikkoja, ainakin näin omien fasettihiottujen kirkaslinssieni läpi katseltuna. Mutta historia muistaa myös Sdp:n Kalevi Sorsan ja Ylen välien kärähtäneen pahoin, kun pääministeri huonosta kohtelusta suivaantuneena vihjaisi Ylen rahoituksen olevan kiinni julkisen kassan vartijoista.

Samanlainen epäsuora ajatuskulku on voinut jyskyttää Yle-pomojen takaraivossa nyt, kun Sipilä ahkeroi maineensa kirkastamiseksi ja selvensi näkökulmaansa parilla kymmenellä viestintää ohjeistavalla kannanotolla. Ne osuivat tyylikkäästi kuin apilan puintikukinto poistoraasteen keskipakoissuuttimeen niittosilppurissa.

Sipilän toiminta tuo kovasti mieleen Kauko Juhantalon tavan ”koplata” yhteen ministerivastuulliset valtion asiat ja oman firmansa asiat. Siitä ei selvitty ilman valtakunnanoikeutta. Keskustelun siirtäminen itse asiasta julkisuuden ehtoihin taas muistuttaa Paavo Väyrysen tapaa harjoittaa filibusteria, eli käsittelyn viivytystä puheripulilla eduskunnassa. Eikö Sipilä oppinut mitään Anneli Jäätteenmäen urkintatapauksesta tai Kehittyvien maakuntien Suomen epäonnistumisesta yrityksessään rakentaa korruptioautomaatti Suomeen?

Keskusta on ollut kepulikonstien kuningas myös Kekkosen jälkeisessä Suomessa. Juonittelua ja oman edun perkausta on toki kaikissa puolueissa, mutta niissä epärehellisyys kenties verhotaan taitavammin. Keskustan juonittelu tapahtuu tupailloissa ja saunaseuroissa, jotka eivät ole yhtä vedenpitäviä ja sofistikoituneita kuin kokoomuksen ja liike-elämän väliset vispilänkaupat. Vasemmistopuolueissa juonittelu tapahtuu näennäisen avoimesti korporaatioissa, jotka nauttivat valtion piilotukea muun muassa veroedun muodossa. Keskustalaisten rötöstelyillä on taipumus paljastua.

Kirjoitin viime kesänä kokoomuksen palatsivallankumouksen yhteydessä, että poliitikko kestää enintään kolme paloa. Tilanne on samanlainen kuin baseballissa. Sipilän ensimmäinen palo tapahtui, kun hän petti vaaleissa antamansa koulutuslupauksen. Pieniä paloja on ollut pitkin matkaa; virheeksi osoittautui muun muassa oman talonsa lupaaminen pakolaiskeskukseksi. Toista kertaa savu käy selvästi silmiin tämän Talvivaara-vyyhdin kanssa. Tarvitaanko vielä kolmas palo?

Poliittinen ilmapiiri on kiristynyt kiristymistään. Vertauskuvallisen näytön antaa rekkakuskien protesti, jolla työn raskaan raatajat valmistautuvat lakkoon sananvapauden puolesta! Kaukoliikenteen rahdin roudauksessa tulee varmaan kuunneltua paljon Yleisradiota, joten pinnan palaminen ei ole mikään ihme. On parempi polttaa se ay-liikkeessä kuin liikenteessä.

Tämä solidaarisuuden ilmaus toi minulle mieleen yliopistoälymystön vastavuoroisen tuen SAK:lle, kun 1970-luvulla opiskelijat ja muutamat professoritkin hoilasivat innoissaan, että ”metalli marssii jo”! Taidamme elää taaskin yhteiskunnallisen jakautumisen ja radikalismin aikaa.

29. marraskuuta 2016

Good buy, Guggenheim!


Helsingin kaupunginvaltuusto päättää huomenna Guggenheimin kelkkaan lähtemisestä ja laskun laittamisesta meidän kaupunkilaisten piikkiin. Kaupunginhallitus onkin äänestänyt asiasta jo useita kertoja: niin sanotun ensimmäisen ehdotuksen, toisen ehdotuksen ja arkkitehtikilpailun sekä nyt vielä kolmannen ehdotuksen yhteydessä.

Vanha sanonta on, että Hitler äänestytti kansaa, kunnes sai haluamansa tuloksen. EU äänestytti Irlantia, kunnes sai perustuslaille hyväksynnän. Guggenheim puolestaan äänestyttää Helsinkiä, kunnes saa tahtonsa läpi. Kuka sanoikaan, että moninkertainen äänestyttäminen ei ole moninkertaista demokratiaa?

Tässä maailmassa ryhdyttäisiin tuskin mihinkään, jos tiedettäisiin lopulliset kustannukset; esimerkkinä vaikka länsimetro. Olen silti sitä mieltä, että Guggenheimin rakentaminen on valtava riski-investointi ja taidepolitiikan musta aukko, eikä siihen pidä ryhtyä.

Laskelmat hankkeen tuottoisuudesta eivät vaikuta lainkaan uskottavilta. 80 miljoonan kertainvestointi, takausten kautta käsiin laukeavat kustannukset, budjetin venyminen ja vuosikulut voivat räjäyttää kokonaishinnan lähemmäksi kahta sataa miljoonaa samalla, kun kaupungin talous huutaa hoosiannaa.

Kaupunki köyhtymiskierteessä

Julkisuudessa esitetyt väitteet kaupungin taloustilanteen myönteisyydestä ovat tässä valossa pötypuhetta. Helsingin kaupungilla on tämän vuoden lopussa velkaa noin 2000 miljoonaa euroa. Vuoden 2017 budjetin mukaan kaupunki aikoo ottaa 258,87 miljoonaa lisää velkaa. Talousarvioehdotuksen tiivistelmässä sanotaan (s. 9):

Kaupungin taloudellinen asema on muuttunut oleellisesti vuodesta 2014 Helsingin Energian ja Helsingin Sataman yhtiöittämisen seurauksena. Vuonna 2015 Helen Oy:n liikevoitto ei ollut enää parantamassa kaupungin vuosikatetta ja siten kaupungin tulorahoituksen taso aleni selvästi aikaisemmista vuosista. Kaupungin lainakanta on kaksinkertaistunut vuoteen 2008 verrattuna ja tulevien vuosien mittavat investoinnit pitävät lähivuosinakin rahoitustarpeen investointeihin korkeana. Investointien vaatima rahoitus on jatkovuosina katettava entistä enemmän tulorahoituksella.

Tämä tarkoittaa, että Guggenheimin vaatiminen on kuin vaatisi veroäyrin korotusta. Valtuusto säilytti vuoden 2017 veroäyrinä 18,5, sillä kunnallisvaalit ovat tulossa.

Kaupungilla olevaa velkakasaa ei saada koskaan madalletuksi, paitsi omaisuuden myynneillä. Sähkölaitoksen yhtiöittäminen oli huonoa politiikkaa, sillä tuloutukset kaupungille ovat kuivuneet. Omaisuuden myyminen johtaa köyhtymiskierteeseen.

Pahimmassa tapauksessa kaupunki joutuu laittamaan lihoiksi asuntovarallisuutensa. Tämä johtaa asukkaiden aseman huononemiseen ja kaupungin saamien tuottojen pienenemiseen entisestään. Kaupungin aseman heikentyminen asuntomarkkinoilla johtaa asuntopolitiikan karkaamiseen keinottelijoiden valtaan. Ja kaikki tämä vain, jotta kaupunkiin saataisiin luksusarkkitehtuuria turistien ja helmikanojen iloksi!

Kahtia jakautumisen monumentti

Guggenheimin merkitys on tietenkin myös vahvasti symbolinen. Guggenheimista on tulossa kansan kahtia jakautumisen muistomerkki sata vuotta täyttävään tasavaltaamme.

Olen kannattanut kyllä lämpimästi esimerkiksi keskustakirjaston ja asuinalueiden rakentamista, sillä ne hyödyttävät kuntalaisia suoraan. Mutta matkailijoiden houkuttelemiseksi ja tyydyttämiseksi suunnatun buildingin rakentaminen on irvokasta tilanteessa, jossa kaikilla kaupunkilaisilla ei ole asuntoa. Pakolaiskeskusko siihen avataan, mikäli turisteja ei riitäkään ja Guggenheimin säätiö päättää vetäytyä tiloista, niin kuin kävi jo Berliinissä?

Siksi sanon hankkeelle: ”Good buy, Guggenheim!” Rahoituksen, tontin ja myönteisen päätöksen saaminen olisi säätiölle ”hyvä ostos”, aivan liian hyvä. Siksi se saa mennä. Jos tontille jotakin pitää rakentaa kulttuurin iloksi, tulkoon vaikka Muumitalo, kuten Samuli Virtanen ehdotti. Se muistuttaa myös ulkomaalaisille matkailijoille, missä ollaan, on omaperäinen ja hinnaltaan suomalaisten itsensä päätettävissä. Vaihtoehto on.

Mikäli Guggenheim rakennetaan, voin iloita vain siitä, että sittenpä on vihollisvalloille hienostoarkkitehtuuria rikottavaksi, kun Helsingin pommitukset Venäjä-eskalaation tai EU:n hajoamissotien myötä joskus alkavat...

27. marraskuuta 2016

Mitä vihapuheen käsitteellä voidaan selittää?


Sanasta ”vihapuhe” on tullut poliittisen retoriikan muotitermi. Sitä on käytetty ahkerasti, kun on haluttu leimata maahanmuuttoa koskeva arvostelu tunneperäiseksi tai kieltää se kokonaan. Myös syyttäjäviranomaiset ovat käyttäneet sanaa laajalti kirjoittaessaan syytteitä ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta”.

Sanan ”vihapuhe” käyttäminen on arveluttavaa lain käytön yhteydessä, sillä ”vihapuhetta” ei mainita lainsäädännössä. Tämän sanan käyttäjät eivät ole myöskään itse määritelleet käsitteen merkitystä.

Kun käsitteen sisältö on jäänyt hämäräksi, sen merkitykset ovat laventuneet viittaamaan mihin tahansa argumentaatioon, joka ei miellytä vastaanottajaa. ”Vihapuheeksi” onkin leimattu lopulta sellainen täysin asiallinen ja perusteltu näkemys, joka ei sisällä vihaa mutta joka herättää vihaa vastaanottajissa. Kun toisten ihmisen esittämä arvostelu, epäily ja kyseenalaistaminen tulkitaan ”vihapuheeksi” (joskus myös ”häirinnäksi”), kyse on psykologisesti sanottuna havaitsijatoimija-virheestä.

”Vihapuheen” esiin nousussa on kyse ”vihapuheeksi” leimaajien itse kokemasta vastavihasta, jota heidän oma hämilleen joutumisensa on tuottanut, kun heidän maahanmuuttoa puolustavat vaatimuksensa ovat keskusteluissa osoittautuneet ristiriitaisiksi ja mädiksi. Tämän oman sekavan tuntemuksensa he sitten siirtävät koskemaan vihan tuntemustensa kohteita pitäen ”vihaisuutta” itse vihaamiensa ihmisten ominaisuutena. Psykologisesti tulkiten kyse on siis myös alkeellisesta tunteiden projisoimisesta.

Seuraavassa pohdin filosofis-analyyttisin keinoin, minkälaisia asioita loppujen lopuksi voidaan luonnehtia ”vihapuheeksi” ja millaisia ei. Lähestyn asiaa esimerkkien kautta ja kysyn, miksi Suomessa ja muuallakin Euroopassa pääosa ”vihapuheeksi” väitetystä argumentaatiosta on suuntautunut maahanmuuttoa ja islamia vastaan. Käänteisesti kysymys kuuluu, miksi Suomessa ja muualla Euroopassa niin sanottua ”vihapuhetta” ei kohdisteta juuri lainkaan kansallisvaltioiden sisällä olevia syntyperäisiä vähemmistöjä vastaan, vaan etupäässä muualta tulleita ja vierasperäisiä laittomia maahanmuuttajia kohtaan. Onko kyse lainkaan vihasta vaan jostakin aivan muusta?

’Vihapuheen’ käsitteellinen analyysi

Pienessä ja melko yksiaineksisessa Suomessamme asuu monenlaisia etnisiä vähemmistöjä. Otetaan esimerkiksi vaikka (A) saamelaiset, (B) romanit, (C) tataarit ja (D) juutalaiset. Näihin vähemmistöihin kuuluvia kansalaisia vastaan ei kohdisteta juuri minkäänlaista vihaa, aggressioita eikä halveksuntaa sen enempää arkielämässä kuin viestinnässäkään.

Mikäli jotakin mainittua kansalaisryhmää kohtaan alkaisi nousta laajamittaista vastustusta tai syrjintää eikä ilmiölle voitaisi löytää järjellistä perustetta tai syytä, ilmiötä voitaisiin kuvailla tai selittää tunneperäisen asenteen, vihan, esiin nousulla.

Koska ihmisiä on aihetta pitää järjellisinä olentoina, kielteisenä pidettävien asenteiden esiintymistä olisi pyrittävä selittämään ensisijaisesti muilla kuin tunneperäisillä seikoilla. Ehkä jokin kansanryhmä rötöstelee muita enemmän tai on muita ahneempi, ja näkemys perustuu tietoon sekä kokemukseen, ei ennakkoluuloon. Tiettyjä kansanryhmiä voitaisiin luonnollisesti myös arvostaa ja tuntea sen jäseniä kohtaan empatiaa tai sympatiaa, mikäli sen jäsenet olisivat esimerkiksi toisia kärsineempiä, keskimääräistä anteliaampia tai muilla myönteisenä pidetyillä ominaispiirteillä varustettuja.

Mikäli kansanryhmät A, B, C ja D ovat kuitenkin keskenään samalla viivalla niin, että niitä kohtaan osoitettavia näkemyksiä tai mielipiteitä ei voida selittää millään järkiperäisillä tekijöillä, mutta vastustusta silti ilmenee, se voidaan selittää tunneperäisellä reaktiolla: ”viha”-nimisellä asenteella. Esimerkiksi jos vaikkapa saamelaisia kohtaan alettaisiin yllättäen kohdistaa täysin järjenvastaista ja selittämätöntä vastustusta ja syrjintää, tuo kielteisyys voitaisiin selittää vihaksi.

Entäpä miten tilanne ja sen selitykset muuttuvat, jos joukkoon astuu kokonaan maamme ulkopuolelta tuleva uusi kansanryhmä E, jota vastaan aletaan suunnata tosiasioiden tukemia mielipiteitä. Vastustetaanpa maahan tuloa sinänsäkin. Onko silloin kyse vihasta?

Jos oletetaan edelleen, että ihmisten toiminta on järkiperäistä ja että ihmiset valistuneen rationaalisuutensa perusteella myös tekevät valintoja, joiden mukaisesti he arvottavat ilmiöitä joko kannatettaviksi tai vastustettaviksi, olisi myös heidän tekemiään ratkaisuja selitettävä ensisijaisesti muilla tekijöillä kuin pitämällä niitä tunteiden ilmaisuina, kuten ”vihana”.

Oletetaan, että maahan saapuva uusi kansanryhmä E aiheuttaa kantaväestölle suuria rasitteita, kuten sosiaalikustannuksia, työttömyyden pahenemista, asuntopulan kärjistymistä, kilpailua yhteiskuntamme voimavaroista ja yleensäkin luo maahamme voimakkaita eturistiriitoja. Oletetaan, että E tuo mukanaan myös uskonnollisperäisiä arvokonflikteja, jotka ovat pitkälti ratkeamattomia tulijoiden oman periksi antamattomuuden vuoksi, ja että tulijat vieläpä vaativat kantaväestöä sopeutumaan ja hyväksymään heidän norminsa, jotka merkitsevät kantaväestölle järjen taantumusta. Voidaanko tämän kaiken vastustamista pitää silloin vihana?

Vastaus on yksiselitteisesti: ”ei voida”. Ei voida eikä pidä, sillä vastustukselle voidaan helposti osoittaa järkiperäinen selitys. Kantaväestö puolustaa asemaansa ja oikeuksiaan, jotka perustuvat kansakunnan itsemääräämisoikeuteen, kansallisvaltioiden itsejärjestymisperiaatteeseen ja meritokraattiseen oikeudenmukaisuuskäsitykseen, jonka mukaan sosiaaliset oikeudet pitää tuottaa, ennen kuin niitä voidaan jakaa. Lopultakin niiden pitää kuulua ensisijaisesti maamme rakentajille ja heidän perillisilleen itselleen ansaintaperiaatteen ja yhteiskunnallisen vallanperimysjärjestyksen mukaisesti.

Kantaväestön vastustusta kansanryhmää E kohtaan ei siten voida selittää vihaksi eikä syrjinnäksi, koska kansalaisuutta vailla olevana ryhmänä E ei ole eikä sen pitäisikään olla alun perin samalla viivalla A:n, B:n, C:n ja D:n kanssa. Jos kansanryhmää E kohdeltaisiin tällaisessa tilanteessa samoin kuin kantaväestöön kuuluvia, tilanne kääntyisi kantaväestöön kohdistuvaksi syrjinnäksi, sillä kansanryhmä E saisi ansioihinsa verrattuna paremman aseman kuin suomalaiset itse. Suhteellisesti arvioiden tuloksena olisi kantaväestöön kohdistuvaa syrjintää.

Näin on käynyt esimerkiksi viime viikolla, kun hallitus perui perussuomalaisten aloitteeseen nojaavan, sinänsä loogisen ja oikeudenmukaisen päätöksen, jonka mukaan pakolaisille ja turvapaikanhakijoille myönnettäisiin alennettua sosiaaliturvaa. Ulkomaalaispolitiikkaa muotoiltaessa on kerrassaan absurdia vedota tavan takaa kommunisti Martin Scheininin, monikultturisti Martti Koskenniemen, persuvihaaja Tuomas Ojasen sekä muutamien puolikoulutettujen jatko-opiskelijoiden vääristyneisiin mielipiteisiin ”perustuslaillisesta yhdenvertaisuudesta”.

Suomen perustuslakia ei ole järjellistä soveltaa kaikkiin maailman ihmisiin silloinkaan, kun he ovat (vaikka kaikkikin) käymässä Suomessa, ja etenkään kun he ovat täällä laittomasti. Tämä menettely kääntäisi kumoon koko valtion suvereniteetin, ja siksi myös yhdenvertaisuuden ylistyksellä on rajansa. Perustuslaissa tämä on otettu huomioon sanamuodossa: ”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan [...]”. Eli jos ja kun tuo hyväksyttävä peruste on, raja voidaan vetää.

Mikä se raja sitten on? On hyvä muistaa, että perustuslait ja niiden mukaiset perusoikeudet ovat maakohtaiset. Perustuslain idea on, että sen takaamat oikeudet ovat voimassa vain säätäjämaassa. Suomen perustuslakiin kirjatut perusoikeudet koskevat Suomen kansalaisia, kun taas Irakin perustuslain perusoikeudet ovat voimassa Irakissa ja koskevat irakilaisia. On virhe kuvitella, että Suomen perustuslain perusoikeudet koskisivat kaikkia maailman kansalaisia. Ulkomaalaisilla ei ole Suomen perusoikeuksien täyttä turvaa, mutta luonnollisesti heitä koskevat YK:n ihmisoikeudet Suomessakin. Muutamat näennäisasiantuntijat ja niin sanottu vanha media sekoittavat perusoikeudet ja ihmisoikeudet tahtomattaan tai tahallisesti toisiinsa luodakseen paremmat olot pakolaisille ja turvapaikanhakijoille sekä vauhdittaakseen maahanmuuttoa.

Kun julkisessa hallinnossa suositaan maamme ulkopuolelta tulevia esimerkiksi työpaikkojen täytössä ja julkisesti rahoitettujen asuntojen jaossa, kyse on kantaväestön suorasta syrjimisestä, mikä puolestaan rikkoo oikeudenmukaisuusperiaatteita varmasti. Kun kantaväestöt vastustavat tällaista epäoikeudenmukaisuutta, kyse ei ole vihasta eikä muustakaan tunteiden ilmaisusta vaan ihmisten järkiperäisestä ja oikeutetusta pyrkimyksestä puolustaa asemaansa.

Vastustusta ei voida selittää myöskään ”ennakkoluuloisuudeksi”, sikäli kuin suhtautumisen taustalla on olosuhteita koskevaa tietoa: tietoa esimerkiksi kansanryhmään E kuuluvien ihmisten suuremmasta rikoksentekoalttiudesta. Mikäli kansaryhmään E kuuluvat ovat maassa vieläpä laittomina maahan tulijoina, jo heidän läsnäolonsa täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Järkiperäisten selitysten ollessa näin vahvoja ei kantaväestön osoittamaa vastustusta voida selittää vihaväitteiden ohella myöskään millään muulla tuntemuksella eikä pitää sitä edes ”kielteisten asenteiden” ilmaisuna, sillä kyse ei ole välttämättä kielteisyydestä eikä asenteista. Sen sijaan kyse on järkiperäisestä harkinnasta, joka koskee maahantulon oikeutusta. Vastustus voi olla kokonaisuuden kannalta myönteistä sikäli kuin se on yhteiskunnallemme hyväksi. Filosofisesti tätä sanotaan oikeudenmukaisuuden tavoitteluksi.

Olen tällä tavoin osoittanut, että suomalaisten ihmisten maahanmuuttoa kohtaan osoittama vastustus ei ole välttämättä eikä yleisesti ottaen tunnelähtöistä lainkaan, eikä se ole erityisesti vihaperäistä, ja niinpä sitä ei pidä nimittää vihapuheeksi.

Tämä on vastaansanomaton analyyttinen a priori -totuus eli loogis-analyyttinen käsitteellinen tosiasia, jota ei tarvitse perustella millään kokeellisella argumenteilla. Sitä ei voida myöskään kumota millään näkökannalla, joten toivotan ”vihapuheeksi” leimaajille hyvää loppuelämää.

Vihapuheen psyko- ja sosiodynamiikasta

On ymmärrettävää, että maahanmuuton jatkuessa kantaväestöön kuuluvien ihmisten kohtaamat epäoikeudenmukaisuudet lisääntyvät. Kun Suomen ja EU:n viranomaisvalta polkee suomalaisten ihmisten omaa asemaa maahanmuuttoa lisäämällä sekä ylenkatsoo suomalaisten ihmisten järkiperäisiä vaatimuksia haittamaahanmuuton lopettamiseksi, on ymmärrettävää, että suomalaisille ihmisille vahingollisen politiikan jatkuessa herää myös tunneperäisiä reaktioita, jotka kohdistuvat sekä maahan tulijoihin että viranomaisvaltaan.

Näin syntyvä viha on kuitenkin tyhmän politiikanteon ja mielivaltaisen viranomaistoiminnan itse aikaan saama tulos, jonka oikeutus astuu voimaan silloin, kun kansalaisten järkiperäiset reaktiot on tyrmätty ja järjelliset selitykset tilanteen korjaamiseksi on torjuttu pitäen niitä pelkkänä asenteiden ja tunteiden varaisena ”rasismina”.

Kun ”vihapuheesta” syytetään kaiken lisäksi suomalaisten ihmisten kansanvaltaisilla vaaleilla valitsemia parlamentaarikkoja, joilla on poliittinen valtakirja suomalaisten ihmisten puolustamiseen, mutta ei syytetä maassa laittomasti olevien siirtolaisten harjoittamaa kansankiihotusta ja terroristien värväystä, sanaa ”vihapuhe”on tietoisesti ja tarkoituksellisesti käytetty tunneperäisen vihan lietsontaan kantaväestöön kuuluvia ihmisiä kohtaan.

Sanaa ”vihapuhe” on silloin käytetty yhtä vihamielisesti kuin sanoja ”rasismi”, ”fasismi”, ”nationalismi” ja ”populismi”, joita on niin ikään käytetty niitä mitenkään määrittelemättä. Koska sana ”vihapuhe” viittaa pelkästään tunteiden ilmaisuun ja siten argumentaation muotoon eikä sisältöön, sitä ei voida määritellä sisältönsä, aiheensa tai kohteensa kautta. ’Vihapuhe’ merkitsee yksinkertaisesti ’aggression sisältävää ilmaisua.

Lopuksi voidaan kysyä, onko tunteiden ilmaisemiseen oikeus. Vastaus on myönteinen: tunteiden osoittaminen on perustelua, kun sen kautta puretaan koettua epäoikeudenmukaisuutta ja tehostetaan ilmaisua, jota muuten ei ole kuultu. Vihapuheeseen voisi ehkä vastata ”rakkauspuheella”, mutta ongelma on, että edellä mainituista syistä muutamat ihmiset näyttävät rakastavan vihaamista, suvaitsevaisuussirkuksen näyttelijät mukaan lukien.

Psykologisesti katsoen vihan tuntemusten ilmaiseminen on myös hyvin tärkeää, sillä ulkoa päin tukahdutettuina ja ihmisten sisälle padottuina epäoikeudenmukaisuuksien tuottamat vihan tuntemukset aiheuttavat joko masennusta tai aggressioiden voimistumista kasautumisen myötä. Vihan patoaminen sisään päin aiheuttaa stressiä ja ahdistusta sekä tuhoaa ihmisten omaa psyykeä.

Viranomaisvalta ja erityisesti EU-byrokraatit tekevät suuren virheen vaatiessaan tällaisessa tilanteessa Euroopan kansallisvaltioiden kantaväestöiltä toleranssia eli ”suvaitsevaisuutta” ja konfliktien sietämistä, sillä nämä vaatimukset ovat jyrkässä ristiriidassa ihmisten kokemien epäoikeudenmukaisuuksien ja niistä kumpuavien kielteisten tuntemusten kanssa.

Monet lainvalvonta- ja maahanmuuttoviranomaiset ovat antaneet omien tunteidensa sekoittaa kokonaiskuvan muodostamista. Muukalaisia vastaan suunnattu ”viha” ei välttämättä esiinny todellisuudessa lainkaan vaan ristiriitaisesti toimivien viranomaisten sisällä, heidän tajunnassaan, josta se pursuilee ulos kahdella tavalla: projisoituna heidän vihaamiensa kansalaisten ominaisuudeksi ja toisaalta heidän itse ilmaisemanaan vihana, jonka monet maahanmuuton kriitikot ja kansallisen edun puolustajat ovat joutuneet kokemaan nahoissaan maahanmuuttajien ja heitä puolustavien anarkistien kokoontuessa rähinöimään esimerkiksi ”Rajat Kiinni”- ja ”Suomi Ensin” -tapahtumiin.

25. marraskuuta 2016

Miksi aloite euroalueesta eroamiseksi torpataan?


On demokratian kannalta ikävää, että Paavo Väyrysen junailema aloite kansanäänestyksen järjestämisestä euroalueeseen kuulumisesta torpattiin eduskunnan perustuslakivaliokunnassa.

Olen toki myös itse sitä mieltä, että Suomen nykyisen edun mukaista ei olisi kuulua euroalueeseen, ja olen esittänyt perusteluni aiemmin julkaisemissani kirjoituksissa.

Paras tilanne olisi sellainen, jossa euroaluetta ei olisi lainkaan luotu, ja olisi pitäydytty Väyrysen takaisin kaipaamaan maailmaan, jossa eurooppalainen taloudellinen yhteistyö olisi rajattu lähinnä vapaakauppaan, ja olisimme integroituneet paremmin osaksi Pohjoismaita.

Myös Sixten Korkman toteaa teoksessaan Euro Valuutta vailla valtiota (2013), että yhteismarkkinoiden toimivuus ei välttämättä edellytä yhteistä valuuttaa, yhteisiä valuuttakursseja eikä yhteistä rahapolitiikkaa. Muodostavathan Yhdysvallat, Kanada ja Meksikokin yhteisen talous- ja markkina-alueen, jossa jokaisella maalla on oma valuuttansa.

Miksi sitten Suomen eduskunta suhtautuu nyt niin kielteisesti eurosta irtautumiseen? Myös minä voisin kannattaa eroa ideatasolla. Oikeassa pitäisi kuitenkin olla oikeaan aikaan, ja se aika oli liittymisestä päätettäessä.

Ovatko aloitteen kannattajat ottaneet huomioon niitä vakavia seurauksia, joihin eurosta irtautuminen ja oman valuutan käyttöönotto johtaisivat, kun oma valuutta päästettäisiin kellumaan? Vaihtaisitko sinä, hyvä kansalainen, rahasi markoiksi, jos varasi sitä kautta devalvoituisivat voimakkaasti ja arvosta palaisi suuri osa pois. Entä jos kävisi päinvastoin? Mitä tapahtuisi Suomen euromääräisille valtionveloille, ja mitä tämä kaikki vaikuttaisi Suomen ja euroalueen maksutaseeseen (vaihtotase + pääomatase)?

Paha sanoa, mutta Suomi on niin pieni kansantalous, että eurosta lähtö voi tapahtua vain, mikäli euroalue repeää kokonaan ja se yhteispäätöksellä puretaan. Suomi ei voi irtautua eurosta yksin kärsimättä huomattavia vahinkoja. Tämä on poliittista realismia.

Ehkä kiperintä asiassa onkin seuraava intentionaalinen ristiriitaisuus. Ne, jotka toivovat euron säilyvän, eivät voi rehellisesti uskoa siihen. Ne taas, jotka eivät toivo euron säilymistä, alkavat heti vilpillisesti uskoa euroon, kunhan heille kerrotaan irtautumisen seuraukset.

Nyt kun eurosta johtuva valtiontalouksien finanssikriisi on saatu taukoamaan, olisi ajattelematonta horjuttaa piripintaan lastattua laivaa eroamisratkaisulla. Sekä EU että euro kaipaavat voimakasta kehittämistä ja kurinalaisuutta, eivät täyttä tuhoa.

Yleensäkin olen asiakohtaisista kansanäänestyksistä samaa mieltä kuin Winston Churchill. Häneltä tunnetaan lause: ”Paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa.”

24. marraskuuta 2016

Kirjojen missikisat pahinta populismia


Jörn Donner valitsi tietokirjallisuuden Finlandia-voittajaksi toimittaja Mari Mannisen teoksen Yhden lapsen kansa Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret, jossa kerrotaan Kiinan yhden lapsen politiikasta ja sen seurauksista. Niitä ovat hylätyt lapset ja torivauvat, joille etsitään uutta omistajaa. Teoksesta esitettiin lukunäyte myös palkintojen jakotilaisuudessa, ja Donnerin mielestä kirja oli ”riipaiseva”.

No, ovathan siinä esitetyt tarinat koskettavia. Mutta silti (tai siksi) ei pidä peittää näkyvistä, että omassa kulttuurissamme aikuisten ja lasten biologinen jälkeläisyys katkaistaan usein aivan yhtä tietoisesti ja jopa määrätietoisemmin kuin Kiinassa, jossa niin on tehty vain pakosta. Suomen adoptiolaki ja hedelmöityshoitolaki kun takaavat, että lapset eivät enää saa tietää biologista alkuperäänsä myöskään Suomessa, ja äitiyslailla tilanne kenties vielä huononee, kun lapsia tuotetaan kuin teollisuusesineitä.

Palkitseminen onkin jonkinlainen käänteinen huonon omantunnon tunnustus, niin kuin moralisoiminen aina on. Maailma koostuu eräänlaisista Veronican muotokuvista, kun yhtäällä paheksutut ilmiöt tulevat toisaalla vastaan yhtä sisäänrakennettuina mutta huomaamattomina, niin vieraissa kulttuureissa kuin omassa maassamme. 

Länsimaalaisten kyynelehtiminen kehitysmaissa vallitsevan väestöräjähdyksen (tai sen rajoittamisen) vuoksi vaikuttaa myös turhalta. Jokainen varmaan tietää, miten lapsia tehdään, joten vastuu väestön liikakasvusta kuuluu kehitysmaiden ihmisille itselleen eikä Helsingin Sanomien toimittajille tai nenästä vedetyille lukijoille. Maailman ekologisen tilan kannalta on harmi, että Kiina luopui vuosina 1979–2015 harjoittamastaan yhden lapsen politiikasta.

Varjo-Finlandian jakaminen

Jörn Donner ei ollut kuitenkaan niin helposti johdateltavissa, että hän olisi myöntänyt palkinnon Heikki Aittokosken teokselle Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa, vaikka minä sitä pelkäsin ja Helsingin Sanomat teki kirjan eteen paljon töitä.

Ensin Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski kirjoitti kirjan. Seuraavaksi Helsingin Sanomien HS-kustannus tuotti sen. Sitten Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Anna-Stina Nykänen toimi valintaraadin puheenjohtajana kirkas valorengas päänsä yläpuolella sädehtien. Myös palkittu Mari Manninen on Helsingin Sanomien toimittaja, joka palaa pian lasitaloon lukijoille viisastelemaan.

Oikein oksettaa tuo sisäänpäin lämpiävyys. Finlandia-palkitsemista ei voi sanoa kilpailuksi, vaan se on häpeämätöntä omahyväisyyttä ja onaniaa. Kritisoin ehdokkaita ja ehdokasasettelua jo tässä.

Samasta syystä osallistun nyt kulttuurielämään sen verran, että jaan omasta puolestani Varjo-Finlandian, eli palkitsen ehdokkaista sen, joka mielestäni on harhaanjohtavin, tarkoitushakuisin ja vähiten ansioitunut. Tällöin palkinto kuuluu Heikki Aittokosken kirjalle Kuolemantanssi. Palkinnoksi saa puolueettoman arvion.

Kansallismielisyyden ja nationalismin ero

Myönteistä Aittokosken teoksessa on, että se esittelee myös oikeistolaisiksi sanottujen kriittisten ihmisten näkökulmaa ja kansallista etua edistävien poliitikkojen sekä kansallismielisten liikkeiden toimintaa. Kielteistä on, että kirja tekee tämän kaiken täysin pejoratiivisessa hengessä. Näkökulma on koko ajan ylenkatsova, samastumista välttelevä ja destruktiivinen. Mustamaalaus alkaa jo kirjan nimestä, joka perustuu sanoihin ”la danse macabre”.

Kirjan rakenne on hajanainen. Siinä siirtyillään poukkoilevasti Terhi Kiemungin puheista Sauli Niinistön muutamien maahanmuuttokriittisten kannanottojen esittelyyn sekä liikutaan ristiin rastiin Euroopassa.

Kansallismielisyys sekoitetaan kirjassa nationalismiin. Suomen kielessä ei pitäisi viljellä nationalismin käsitettä, kun puhutaan kansallismielisyydestä, sillä nationalismin käsite yhdistyy liian helposti natsismin käsitteeseen. Suomalaisella kansallismielisyydellä ei ole ollut koskaan kovin läheistä suhdetta keskieurooppalaiseen nationalismiin, eikä ole nytkään.

Suomen kansallismieliset pysyivät jo viime vuosisadalla erillään saksalaisesta natsismista, vaikka saksalaissuuntaus vallitsikin. Sen sijaan Aittokosken kirjassa keskieurooppalainen nationalismi sekoitetaan suomalaiseen kansallisen edun varjeluun toimittajamaisella tavalla, mikä johtaa vellovaan ja epäanalyyttiseen otteeseen.

Yhdistäminen voi olla tahallista, koska se tekee moralisoivan otteen perustelluksi, ainakin näennäisesti. Keskieurooppalainen nationalismi ammensi kuitenkin (1) imperialismista (eli suurvaltapyrkimyksistä), (2) kolonialismista (siirtomaiden valloituksesta) ja (3) rasistisesta rotuopista, mikä erottaa ne suomalaisesta kansallismielisyydestä.

Suomalaisia on turha syyllistää näihin aineksiin perustuvasta nationalismista, sillä kansakuntamme on ollut kahden imperialistista politiikkaa harjoittaneen suurvallan kohde ja maamme niiden astinlauta. Niinpä on myös väärin siirtää syyllisyyden taakkaa nykysuomalaisten kannettavaksi siirtomaapolitiikan synteihin viitaten. Tästä johtuu, että suomalaisilla ei ole velvollisuutta hyvittää kehitysmaiden riistoon perustunutta politiikkaa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottamisella.

Suomalaisten pyrkimyksellä puolustaa omaa paikkaansa maailmassa on kokonaan eri asema ja merkitys kuin siirtomaapolitiikkaa harjoittaneella brittiläisellä, espanjalaisella, hollantilaisella, italialaisella, portugalilaisella tai saksalaisella nationalismilla. Suomalainen kansallismielisyys koostuu (1) kansallisen itsemääräämisoikeuden suojelusta ja sen palauttamispyrkimyksistä, (2) kansallisen taloudellisen edun edistämisestä ja (3) ulkoisen turvallisuuden takaamisesta, joilla on perustelunsa kansakunnan itsejärjestymisessä: sen historiallisessa muotoutumisessa, demokratiassa ja kansansuvereniteetissa. Tätä Aittokosken kirjassa ei kuitenkaan ymmärretä, vaan kaikesta puhutaan ”nationalismin” nimellä.

Vitaali kansallismielisyys

”Kuolemantanssin” käyttäminen myös vertauskuvana floppaa. Kaiken isänmaallisuuden lavastaminen makaaberiksi tanssahteluksi, jota selitetään viittaamalla kansallismielisten ihmisten (kuten nyt esimerkiksi Kiemungin) henkilökohtaisiin ja työväenluokkaisiin taustoihin (s. 102) on pelkkä hämäys. Kansallismielisyyden nousua yritetään tällöin selittää mikrotason ilmiöillä, vaikka kyseessä ovat makrotason ongelmat ja valtionpolitiikan epäonnistuminen EU-tasolla.

Kun kansallismielisten ihmisten huolia arvostellaan morbiidiuden kielikuvilla, peitetään ajatussuunnan elinvoimaisuus ja se, että poliittinen oikeisto on tulevaisuuden asialla. Euroopan kansallismieliset kantavat enemmän huolta esimerkiksi taloudellisesta tulevaisuudesta kuin ketkään muut, ja siksi riveissä on paljon nuoria.

Sen sijaan kalman löyhkä on levinnyt kommunismin aatteellisesta komerosta passiivisten demaritelevisionkatsojien kotisohville kapitalismin haamun tussautellessa kuolonkaasuaan Euroopan yllä. Sitä minä kutsun internatsismiksi: pakkokansainvälistämiseksi.

Syynä Euroopan huonoon tilaan ovat myös ne loperöliberaalit, jotka ovat avanneet rajat ja siten tuottaneet maahanmuutto-ongelman sekä saaneet kansallisvaltioiden asukkaat puolustamaan kotimaitaan. Varsinaisen kuolontanssin ensiaskelet ovat ottaneet Alexander Stubbin tapaiset idealistit (jolta Helsingin Sanomat tilasi ylistävän arvostelun Aittokosken teoksesta). Tanssiin kutsun tuohon pyörähtelyyn ovat esittäneet talouselämän pankkiparonit, jotka ovat bailanneet pilkkuun asti peilipallon alla Frankfurtissa.

Tästä kaikesta johtuu, että Aittokosken kirjan lukunauha on punainen, kun taas omissa kovakantisissa kirjoissani se on sininen.

Kirjojen missikisat

Kirjallisuuspalkintojen jakaminen on toimintaa, jolla valintaraadit ja valitsijat koettavat nostaa omaa arvovaltaansa. Tämä on puhdasta populismia, ajateltakoonpa sitten Finlandia-palkitsemista tai Nobel-komitean halua muuttaa maailmaa.  Ja kuinka peittelemättömästi palkintoja käytetäänkään kirjojen markkinoinnissa!

Kirjojen kauneuskilpailut ovat tietenkin vain pieni ongelma verrattuna Euroopan unionin, rahaunionin, liittovaltiopolitiikan, Schengenin sopimuksen, taakanjakotavoitteen ja monen muun poliittisen virheen aiheuttamiin valtaviin tosiasiallisiin ongelmiin, joihin esimerkiksi Aittokosken kirjalla ei ole mitään rakentavaa sanottavaa saati että kirjoittajalla olisi esittää jokin oma vaihtoehto. Kansallismielisillä tuo vaihtoehto on, kunhan viesti kuultaisiin eikä sitä vääristeltäisi.

Tietokirjallisuutena esiintymään pyrkivässä propagandakirjallisuudessa leimallista on teosten jääminen pelkästään journalistiselle, esittelevälle ja kuvailevalle tasolle. Suuri osa nyt framille nostetuista teoksista on toimittajien hätäisesti kirjoittamia. Teksti ei hengitä, lauseita ei ole muotoiltu, eikä niissä tavoiteta esseille ominaista ajatuksen syvyyttä. Filosofinen tai aatteellinen kokonaishahmotus puuttuu, ja siksi nykyisen tietokirjallisuuden ote jää usein irralliseksi.

Tämä pätee suureen osaa maassamme julkaistavaa tietokirjallisuutta. Myös tieteelliset kirjat ovat usein pelkkiä artikkelikokoelmia tai yhteisjulkaisuja, joilla on useita kirjoittajia, ja tulos on silppuinen.

Hyvä kirja ei vanhene. Sen sijaan raportoivat teokset vanhenevat nopeasti. Ne tuottavat kertakäyttötietoa, joka on aikaan sidottua ja ”keskustelevaa”. Laadukasta akateemista proosaa ja esseitä kohtaa entistä harvemmin, mikä voi liittyä myös siihen, että ihmiset eivät enää juurikaan lue kirjoja. Kun lukija puuttuu, puuttuvat myös kirjoittajat. Tämä on tietenkin suuri vahinko koko kulttuurin kannalta.

Mainittakoon, että sain juuri äsken lahjaksi YTM, HuK Tapio Holopaisen kirjan Islam ja Suomi, joka yltää selvästi yli kyseisen esittämisen tason. Teos on ensimmäinen yleisesitys Suomen ja islamin suhteista, se perustuu tietoon, kysyy olennaiset kysymykset ja esittää niihin ehdolliset vastaukset. Finlandia-ainesta! Kiitoksia kirjoittajalle kovasti.

22. marraskuuta 2016

Mihin työ katosi?


Sosiaalidemokraattien Eetu Kinnunen kirjoitti hetki sitten työelämän uudistamisesta puolustaakseen Antti Rinnettä, joka vaati työntekijöiden kurittamisen lopettamista. Kannanotto oli ihan perusteltu, paitsi että se oli jonkin verran niin sanottujen ay-äänenpainojen leimaama.

On surullista, että vastakkainasettelu on mennyt tasolle, jossa halu nostaa työhyvinvoinnin ja työuran mittainen osaamisen kehittäminen mukaan työelämän kehittämistä koskeviin keskusteluihin koetaan poliittisen kentän oikealla laidalla hyökkäyksenä”, Kinnunen sanoi.

Kokoomuksen kansanedustaja Harri Jaskari puolestaan puolusti työttömiä viranomaisten mielivaltaa vastaan, mistä Uusi Suomi teki niin ikään uutisen.

Itse en näe oikeiston ja vasemmiston tavoitteissa mitään vastakohtaa. Suomalainen työpolitiikka on aina ollut hyvin konsensushakuista. Esimerkkinä sovittelun vaikuttavuudesta ovat pyhäpäivien kaksinkertaiset palkat, joita ei taideta tuntea missään muualla maailmassa.

Syyt siihen, että tuota ihannoitua ja kaivattua työtä ei enää riitä kaikille, ovatkin aivan muualla. On selvää, että myöskään työttömiä ei pitäisi ahdistella Jaskarin kuvaamalla tavalla, ja kerrassaan hienoa on, että kokoomuksessa ymmärretään tämä.

Hallitus on kuitenkin täysin väärillä linjoilla, kun se ensi vuoden alusta alkaa leikata asteittain työttömyysturvaa niiltä, jotka eivät työllisty. Niin voitaisiin ehkä tehdä, jos olisi työnhakijan omassa vallassa päättää, saako työtä vai ei. Tosiasiassa kukaan ei voi päättää asiasta omin toimin, ja siksi uhreista ollaan nyt tekemässä syyllisiä hallituksen työvoimapolitiikassa.

Syyt massatyöttömyyteen ovat muualla kuin vasemmiston ja oikeiston keskinäisessä kähinässä. Siksi asiaa pitäisi ratkoa kokonaan toisin. Suuri osa työstä on peruuttamattomasti kadonnut.

Jos kysytään, minne työ katosi, vastaus ei ole yksinomaan se, että globalisaatio vei työpaikat ulkomaille. Oletko huomannut, että sinä teet itse suuren osan siitä työstä, jonka joku muu teki ennen sinua varten?

En tarkoita nyt vain Ikean huonekalujen kokoamista tai autojen tankkausta kylmäasemilla. Itsepalvelukassat ovat lisääntyneet myös supermarketeissa. Pankeissa (jotka kehtaavat kutsua itseään rahalaitoksiksi) ei enää käsitellä käteistä rahaa. Hammashoitolasta neuvotaan korjaamaan kipuileva purukalusto apteekista saatavalla itsehoitosetillä ja niin edelleen.

Myös toimittajia on entistä enemmän toimettomina, kun tiedon lähteille pääsee Internetin ansiosta entistä helpommin, eikä sitä tarvitse enää ”toimittaa”. Jokainen on itse oma toimittajansa, niin kuin minäkin nyt tässä. Tekniikan ja tuotantoportaan kehitys on tehnyt myös kaikenlaiset korjaamot tarpeettomiksi, kun mitään ei enää kannata – tuskin osataankaan – korjata, vaan rikki mennyt elektroniikka laitetaan kierrätykseen ja tilalle hankitaan uusi – matkapuhelimille tyypilliseen tapaan.

Työelämässä jokainen näyttää olevan nykyisin tasavertaisen arvoton. Suomessa tuntuu olevan työpaikkoja perinteisen alkutuotannon sijasta enää vain aloilla, joilla on kyse eräänlaisesta välistä vetämisestä. Tällaisia aloja ovat puhelinmyynti, pikavippien markkinointi ja erilaiset kalliit mutta turhanaikaiset välityspalvelut. Yhteistä niille on, että niiden piirissä ei tuoteta juuri lainkaan henkistä eikä materiaalista lisäarvoa. Ovatko niiden ylläpitäjät muuta kuin keinottelijoita?

Jotta yhteiskuntamme menestyisi, kansantalouteen pitäisi tuottaa vaihtokelpoisia arvoja. Tarvitaan siis kumous arvotuotannossa. Tietoinen kuluttaja ei myöskään osta enää mitään pelkän brändin perusteella vaan saamansa hyödyn tai lisäarvon vuoksi. Tämä on tehnyt H&M:n ja Tokmannin tapaiset menestystarinat mahdollisiksi. Kumpikaan ei myy ensisijaisesti kalliita brändituotteita vaan on itse oma maailmansa. Vahvasti brändätyt firmat, kuten Stockmann, luisuvat alamäkeä tietenkin myös keskiluokan ylivelkaantumisen ja sen keskeisen syyn eli asuntokuplan vuoksi.

Kolmen viimeksi koetun suuren laman syyt ovat olleet rahoitusjärjestelmässä, kun pankit ovat yliluotottaneet taloutta torjuakseen lamaa. Vaikka rahoitus onkin kaiken taloudellisen toimeliaisuuden primus motor, kaiken tuottavuuden ytimessä ovat kuitenkin työ ja vaihtokelpoisten arvojen tuottaminen.

Siksi työelämässä pitäisi tuottaa arvoja eikä puliveivata. Nykyisin liian suuri osa toiminnasta keskittyy vain huoltavan verkoston ylläpitämiseen. Toiseksi pitäisi mahdollistaa arvotuotanto myös työelämän ulkopuolella.

Kaikkea arvotuotantoa ja toimintaa ei näet voida järjestellä työksi – ei sen enempää yritystoiminnaksi kuin palkkatyöksikään. Teethän jo nyt suuren osan entisen työnkuvan mukaisesta duunista itse. Tällaista arvotuotantoa on laajasti taiteiden, tieteiden ja matalapalkkaisten elämäntapa-ammattien piirissä.

Niinpä suhde työhön ja työttömyyteen pitäisi järjestellä kokonaan uudestaan. Uudistuksen yksi instrumentti on perustulo. Perustulo mahdollistaisi arvotuotannon rankaisematta yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumisesta. Siten se poistaisi Jaskarinkin kuvailemat järjettömät toimet. Luonnostelin jo kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, kolmas ajantasaistettu painos 2015) mallin dynaamiseksi perustulojärjestelmäksi, joka lähellä negatiivista tuloverojärjestelmää.

Työttömyysetuudet, peruseläkkeet, opintotuen, asumistuet ja toimeentulotuen sekä muut sosiaaliedut tasapuolisesti korvaavan perustulon tehtävä on vapauttaa ja vähän velvoittaakin ihmiset osallistuvaan arvotuotantoon. Osmo Soininvaaran kaavailema kansalaispalkkamalli kyseinen perustulojärjestelmä ei kuitenkaan ole. On hyvä, että hallitus vie asiaa lopultakin eteen päin.

20. marraskuuta 2016

”Vastuullisesta” journalismista ja tieteestä


Maassamme ilmestyi takavuosina ”Kristityn Vastuu” -niminen moraalinvartija, joka oli Suomen Kristillisen Liiton pää-äänenkannattaja. Sen mukaan oli väärin käyttää kondomeja ja tehdä abortteja. Puolue vaihtoi sittemmin nimekseen ”Suomen Kristillisdemokraatit”, ja myös lehti kirkasti nimekseen ”KD-lehti”.

Samassa pohjoissatakuntalaisessa pitäjässä, jossa kävin alakouluni, asui myös kyläläisten pelonsekaisesti kunnioittamia juoruakkoja, jotka ammensivat maailmankuvansa ainekset Kristityn Vastuusta. Heissä oli vakiovarusteena eräänlainen share-ominaisuus jo paljon ennen kuin tuo muodikkaana pidetty toiminto tunnettiin sosiaalisesta mediasta.

Kuultuaan jostakin mehevän juorun he näet pinkaisivat kuin palava bensavana toinen toistensa luokse kristityn (epäilemättä eettistä ja ”velvoittavaa”) vastuutaan toteuttamaan, sumppia juomaan ja käymään läpi maailman tapahtumien ohessa kaikkien naapuriensa vastoinkäymiset, vauva-asiat ja tirkistelemällä hankkimansa petipuuhat.

Mediassa puhutaan nykyään paljon vastuusta. ”Vastuuta” vaaditaan journalisteilta, mutta sitä peräänkuulutetaan myös historiankirjoittajilta, yhteiskuntatieteilijöiltä, kirjailijoilta, kuvataiteilijoilta ja teatterintekijöiltä. Helsingin ylioppilasteatteri vastasi ”asiallisen”, ”soveliaan” ja ”laadukkaan” taiteen vaatimuksiin kirjoittamalla mainokseensa: ”Kyseenalaista taidetta jo vuodesta 1926”!

Kun historioitsijoilta perätään ”vastuullista historiankirjoittamista” herää epäilys, että menneisyyden tiettyjä tosiasioita halutaan peitellä, joitakin toisia seikkoja puolestaan mustamaalataan ja yleensäkin kurveja vedellään suoriksi.

Vastuuta voi olla vain, mikäli on vapautta. Kun taiteilijan vapautta sovitetaan historiankirjoittajalle tai yhteiskuntatieteilijälle, totuus alkaa hämärtyä.Vastuuseen puolestaan voidaan vetää vain, jos ilmassa leijuu rangaistusten uhka. Tuo kurinpito ei ole välttämättä tieteellistä kriittisyyttä, vaan usein se on pelkkää sosiaalisten rangaistusten jakelua ja poliittisella korrektiudella pamputtamista, joissakin tapauksissa myös palkitsemista.

Niinpä ”vastuullinen historian kirjoittaminen” tarkoittaa oikeastaan ideologista tendenssitutkimusta, jossa koetetaan myötäillä joitakin nykyajassa vallitsevia tarkoitusperiä ja vastustaa kaikkea sellaista, mikä ei ole linjassa nykyisten valtaideologioiden, kuten arvovalintoihin kykenemättömän suvaitsevuuden ja monikulttuurisuuden, kanssa.

”Vastuulliset” Tieto-Finlandia-valinnat

”Vastuullisen” historiankirjoittamisen ja tieteen vaatimus tuli minulle mieleen, kun luin tämänvuotiseen Tieto-Finlandia-kilpailuun valituista teoksista kertovan Yleisradion uutisen. Sanan ”kilpailu” käyttäminen on tosin tässä yhteydessä irvokasta, sillä kyse ei ole vapaasta kilpailusta lainkaan vaan kustantajien ja median narsistisesta oman napansa kaivelusta, jonka mukaisesti he tilaavat kustanteilleen siunauksen omilta luottotoimittajiltaan.

Ehdokkaiden joukossa on Helsingin Sanomien toimittajan, Heikki Aittokosken, teos Kuolemantanssi Askeleita nationalismin Euroopassa, jossa hän paheksuu Euroopan kansojen pyrkimystä puolustaa kulttuuriaan ja suojella itseään maahanmuuton haittavaikutuksilta. Napanöyhdän kaivelu näkyy huomionarvoisella tavalla siinä, että Helsingin Sanomat tilasi ”puolueettoman” arvion tästä HS-kirjojen kustantamasta teoksesta kulttuurisivuilleen Alexander Stubbilta, joka tiedetään kaiken kansallismielisyyden ja kansallisen etupolitiikan vihaajaksi.

Lontoolaisessa pullakahvilassa istuen Stubb kiitteli kirjaa ”mielenkiintoisuudesta”, ”mukaansatempaavuudesta”, ”toimivasta rakenteesta”, ”sydämen sivistyksestä”, ”jalkatyöstä” ja tietysti myös ”vihapuheen” vastaisuudesta. Todellisen katukahvilaintellektuellin tapaan Stubb kirjoitti: ”Maahanmuuttovastaisuus, läntisten arvojen hylkääminen ja kansainvälisten instituutioiden vähättely ovat kaikki oireita nousevasta nationalismista.” Ja: ”Nationalismi on Euroopan syöpä, johon puree vain tolkun lääke.

Alexander Stubbin ja Heikki Aittokosken lukijoita säästämätön tyhmyys on siinä, että heistä kumpikaan ei näytä ymmärtävän, että nationalismi ei johdu nationalismista vaan nimenomaan heidän itsensä kaltaisten oikeistoliberaalien (samoin kuin vasemmistoliberaalienkin) peräämästä maahanmuutosta.

Nationalismin esiin nousua on siis turha taivastella, moralisoida ja paheksua, kun itse kuuluu niiden typerysten joukkoon, jotka omalla internatsisisella (eli kansainvälisyyteen ja kansainvaelluksiin pakottavalla) politiikallaan, EU-federalismillaan ja globalisaation vauhdittamisellaan ovat olleet aikaansaamassa nyt päätään nostavaa ja tulevaisuudessa realisoituvaa taloudellista, poliittista ja väestörakenteellista katastrofia.

Aittokoskea ja Stubbia ei voi mitenkään luonnehtia intellektuelleiksi, kuten vasemmistolaiseksi (tietenkin) tunnustautuva maailmanpolitiikan professori Teivo Teivanen omassa blogikirjoituksessaan, jossa hän piti Aittokoskea hyvänä esimerkkinä ”oikeistolaisesta intellektuellista”. Kun asiaa arvioi tarpeeksi vasemmalta, voi kultaista keskitietä tarpomaan pyrkivä poliittisen korrektiuden vartijakin alkaa näyttämään oikeistolaiselta. Näin on siitä huolimatta, että kansakuntien jakautuminen kansallisen edun puolustajiin ja sitä vastustaviin on itse asiassa romuttanut koko oikeisto–vasemmisto-asetelman Euroopan maissa.

Tieto-Finlandia-palkintoa tavoittelemaan valittujen listalla on myös Vesa Heikkisen ja Tapio Pajusen kirja Kansalaistaito Miten politiikkaa voi ymmärtää, jos sitä voi ymmärtää? Ylen uutisen mukaan jury pitää poliittisen puheen hölynpölystä kirjoitettua kirjaa hauskana, mutta ei ilkeänä”. Tämä tarkoittaa, että kirja on erityisen ilkeä lavastaessaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta arvostelevan argumentaation ”hölynpölyksi” ja nälviessään perussuomalaisten poliitikkojen näkemyksille vertauskuvallisilla mutta lapsellisilla keskisormen osoituksillaan.

Lista jatkuu Marjo Kaartisen, Hannu Salmen ja Marja Tuomisen toimittamalla teoksella Maamme Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria, joka näyttää sanoin ja kuvin, millaista elämä on ollut Suomen itsenäisyyden aikana ja ”miten nopeasti yhteiskunta on muuttunut”. Raadin mukaan tämä on kirja, jonka Suomi ”ansaitsee”, ”eikä siinä ole lainkaan pönötystä”.

”Yhteiskunnan muuttumiseen” ja ”pönötyksen puuttumiseen” viittaaminen merkitsee, että kirjoittajatrio on posket innostuksesta hehkuen koonnut kansallisvihamielisen teoksen, jossa ”raikkaalla”, ”tuoreella” ja ”tabuja rikkovalla” tavalla kyseenalaistetaan kulttuurimme itsesäätelyn oikeutus ja antaudutaan sekä ohjataan hyväksymään kulttuurista omaleimaisuuttamme mädättävä kosmopoliittinen monikulttuurisuuden ideologia, jonka ideologinen ristiriitaominaisuus piilee juuri sen lietsomassa konformismin vaatimuksessa.

Globaalia näkökulmaa edustaa edelleen toimittaja Mari Mannisen teos Yhden lapsen kansa Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret, jossa itketään Kiinan lopultakin aikaansaamaa yhden lapsen politiikkaa ja joka raadin mukaan ”kouraisee syvältä – aborttiklinikoiden väestöräjähdystä helpottavan toimintafunktion mieleen tuovalla tavalla. Koska kehitysmaissa vallitseva väestönkasvu on merkittävin syy nälänhätään, kasvihuonepäästöihin, saastumiseen ja muihin ympäristötuhoihin sekä kaikesta puutteenalaisuudesta johtuviin ihmisoikeusongelmiin, väkivaltaisuuksiin ja sotiin, pitäisi väestönkasvun rajoittamiselle taputtaa länsimaissa käsiä eikä sepittää itkuvirsiä.

En jatka ehdokkaiden esittelyä pitemmälle. Tämä tulkoon minun puolestani sanotuksi tuosta ”vastuullisesta”, ”eettisestä” ja suorastaan ”velvoittavasta” yhteiskuntatutkimuksesta, historiankirjoittamisesta ja kulttuuripolitiikasta, joka ei ole mitään muuta kuin pöhöttyneen kulttuurimarxilaisen pietismin ja kansallisen itsesyyllistämisen muoto.

”Vastuullista” historiankirjoitusta

Mainittakoon, että Tieto-Finlandian valintaraatiin kuului muiden muassa Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Anna-Stina Nykänen, jonka taannoin levittämän valhekirjoituksen mukaan satakaan tuhatta uutta pakolaista ja turvapaikanhakijaa eivät ”väräyttäisi” Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään (kumosin tämän alun perin köyhyystutkija Juho Saarelta lähtöisin olevan väitteen aiemmassa kirjoituksessani).

Tänä vuonna palkittavan Tieto-Finlandian puolestaan valitsee Rkp:tä ja Sdp:tä edustanut aseistakieltäytyjä, ”terveenä sairaalassa” loikoillut Jörn Donner, joka tunnetaan kaikkea isänmaallisuutta vihaavista kannanotoistaan ja halustaan torjua kansallismielisyys (esimerkkejä tässä ja tässä).

Vain yhtä asiaa jäin ihmettelemään. Minne raati unohti ehdokkaiden joukosta tämän vuoden alussa ilmestyneen teoksen Suomalaiset fasistit Mustan sarastuksen airueet, jossa kommunistisen yhteiskuntateorian kuoripojat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius toimivat natsinmetsästäjinä ja josta Helsingin Sanomat kiitti ”yhteiskunnallista keskustelua” virittelevällä ja huomiota kerjäävällä kirjoittajaesittelyllä. Lehti myös tilasi entiseltä Suomen Kommunistisen Puolueen jäseneltä ja nykyiseltä Helsingin yliopiston poliittisen historian professorilta, Kimmo Rentolalta pseudoarvion kirjan mainostamiseksi.

Viimeksi mainitun jutun mukaan tämä teos vasta nyt lopettaa suomalaisia fasisteja koskevan ”vuosikymmenien hyssyttelyn”, kun ”suomalaisen fasismin historia on nyt kirjattu”.

Tosiasiassa kyseinen teos ei tuonut mitään tutkimuksellista uutta siihen kansakuntamme ”kipupisteenä” pidettyyn oikeistolaisuuteen, jonka nämä kirjoittajat ovat estottomasti yhdistäneet Saksan ja Italian äärioikeistolaisuuteen. Aiheesta on jo julkaistu ja ruopattu kaikki olennainen useissa kotimaisissa historiateoksissa vähäisintäkään valkopesua välttäen.

Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen teos koostuu vainoharhaisesta ja pitkävihaisesta fasismin lohikäärmeen etsinnästä. Sen ainoa suomalaisessa historiankirjoituksessa ”uusi” piirre on sen avoin kulttuurimarxilaisuus, joka tosin on 1960-lukulaisen poliittisen yhteiskuntatieteen perua.

Tämä ”sosiaalitieteellisesti kehittynyt” lähestymistapa ottaa avukseen identiteetin käsitteen ja soveltaa sitä historiantutkimukseen tavalla, jonka mukaan jo kansakuntien jakaminen ”meihin” ja ”muihin” on pohjimmiltaan fasismia. Tämän mukaan mikä tahansa kansallista identiteettiään vaaliva kansakunta tai valtio olisi perusluonteeltaan fasistinen.

Sen sijaan 1930-luvun Suomessa esiintyneitä oikeistovirtauksia ei ymmärretä lainkaan. Ne erotetaan kontekstistaan unohtaen aktiivisesti se tosiasia, että oikeistolaiset liikkeet syntyivät kommunismin uhan vastavaikutukseksi. Uuden Suomen entinen päätoimittaja Jyrki Vesikansa tyrmäsi ”asiantuntijoiden” Silvennoinen, Tikka ja Roselius harjoittaman kämäisen kommunismin puolustelun ja itsekritiikin laiminlyömisen Iltalehden kolumnissaan ”Fasisti-leimalla ei saisi huiskia” seuraavasti:

Kolmikko julistaa sen sijaan tiukkoja tuomiota omista lähtökohdistaan. Kommunismin uhka kiistetään niin 1920- ja 1930-luvulla kuin sotien jälkeen. Pääsynti on kansallismielisyys. Ilmeisesti jokainen leijonille hurraava on siis fasisti? Kannattaisi varoa venäläistä tapaa leimata jokainen poliittinen vastustaja fasistiksi ehkä ruotsalaista moralismiakin. Elävä, terve kansallishenki saattaisi auttaa Suomea nykyisessä kriisissä.

Tämä onkin järkipuhetta. Se, että kyseinen ”vivahteikas” historiantulkinta ei ole tämänvuotisten Tieto-Finlandia-ehdokkaiden joukossa, voi johtua siitä, että Kirjasäätiö palkitsi jo viime vuonna hyvin samankaltaisen teoksen, kulttuurimarxilaisen Tapio Tammisen kirjan Kansankodin pimeämpi puoli, jossa Tamminen arvosteli ruotsalaisten harjoittamaa kansallista identiteettipolitiikkaa. Hän yritti tällä tavoin lyödä kiilaa nykypäivän Euroopan valtioiden väliin, jotta myöskään me pohjoiset kansat emme voisi löytää yhteistä etuamme ja harjoittaa yhteistä identiteetti- eli eturyhmäpolitiikkaa kehitysmaista tulevien kansojen tapaan. Arvioin Tammisen teosta tässä.

”Vastuullista” yhteiskuntatutkimusta

Varoittavana esimerkkinä ”vastuullisesta historiankirjoittamisesta” toimikoon vielä Suomen Akatemian rahoittaman sosiaalipsykologi Inari Sakin harjoittama historian vääristely, jossa nykysuomalaisia yritettiin syyllistää Itä-Karjalassa jatkosodan aikana ylläpidetyistä vankileireistä. Hänen kirkkain silmin lausumanaan tarkoitusperänä oli – voitteko kuvitella –, että tämän syyllisyyden lietsonnan kautta voitaisiin taivutella nykysuomalaisia vastaanottavaisemmaksi maahanmuutolle!

Poliittisen historian dosentti ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen laitoksen johtaja Markku Jokisipilä tyrmäsi Sakin menetelmät verekseltään todeten Aamulehdessä, että on tieteellisen etiikan vastaista pyrkiä manipuloimaan tutkittavia nykysuomalaisia. Lehti tosin sensuroi juttunsa jälkeen päin, mutta minulla on siitä printti.

Kollektiivisen häpeän tunteen herättäminen on sama kuin kollektiivinen syyllistäminen. Se on lähtökohtaisesti jotakin sellaista, jolla ei ole mitään tekemistä länsimaisen demokratian ja ilmaisunvapauden kanssa”, Jokisipilä sanoi ja kirjoitti asiasta myös Seuraan.

Lisäksi Sakin harjoittama historiantulkinta oli vahingollisen valikoivaa. Olisi pitänyt huomioida, että sodan vastapuoli menetteli härskimmin teloittamalla vangiksi saamansa suomalaissotilaat heti tai lähettämällä heidät suoraan Siperiaan ilman paluulippua. Mikäli päätelmiä ei tehdä suhteessa siihen, mikä oli sodan yleinen todellisuus, on liian helppoa kauhistella suomalaisten ihmisten toimia. Arvostelin Sakin ja hänen oman sakkinsa toimet tässä.

Johtopäätöksiä

Suoranainen rikos vakavasti otettavia tutkijoita kohtaan on se, että yliopistot, Suomen Akatemia ja eri säätiöt rahoittavat edellä mainitun kaltaista pahamaineista tendenssitutkimusta samalla, kun vähäisetkin apurahat yritetään pyörtää esimerkiksi Timo Hännikäisen tapaisilta kirjoittajilta vain siksi, että he ovat eri mieltä kuin humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tiedekuntien leivissään pitämä vasemmistolaisten valtavirta.

Julkinen sanahan on lähes vaiennut siitä häpeällisestä tosiasiasta, että kulttuuripolitiikkamme eräät samppanjasosialistit aloittivat vasemmistotalitaristisen painostuksen Alfred Kordelinin Säätiötä kohtaan ja vaativat Hännikäiselle myönnetyn apurahan perumista sillä perusteella, että tämä oli käyttäytynyt heidän mielestään sopimattomasti sosiaalisessa mediassa.

Kun säätiö lopulta teki ainoan mahdollisen oikean päätöksen ja pysytti myöntämänsä apurahan voimassa, Hännikäisten kavaltajiksi ja vihollisiksi ilmoittautuneet feministit jatkoivat paskamyrskyään muun muassa Facebookissa, jossa he valittivat säätiön tukevan ”kansallissosialistista misogynistiä” mutta kiistävän tukensa feminismiltä! Suomalaisessa tiedepolitiikassa ei ole tuettu mitään poliittisesti tarkoitushakuista toimintaa niin avokätisesti kuin juuri feminismiä (aiheesta lisää tässä ja tässä).

Ajatusrikollisena nurkkaan ahdisteltu Timo Hännikäinen puolestaan vastasi heille seuraavasti:

Säätiö osoitti henkistä selkärankaa viestittämällä, että apurahat myönnetään työsuunnitelman ja kirjallisten ansioiden perusteella, ei esimerkiksi käytöksen tai poliittisten katsomusten perusteella. Toisaalta on oireellista, että tällainen tilanne ylipäätään pääsi syntymään. Se osoittaa todeksi asian, josta olen jo pidemmän aikaa kirjoittanut: Suomeen on päässyt syntymään epäterve henkinen ilmapiiri, jossa erilaiset ideologiset painostusryhmät kykenevät masinoimaan vihamielisiä kampanjoita epämiellyttävinä tai harhaoppisina pitämiään henkilöitä kohtaan, vaikeuttamaan näiden elämää ja jopa pelottelemaan vakiintuneita instituutioita. Tämä on paljon vakavampi ongelma kuin niin sanottu vihapuhe, koska sillä on konkreettisia vaikutuksia ihmisten toimeentuloon ja sananvapauteen.

Olen samaa mieltä. Eihän Suomen hallitus perunut Pekka Himaseltakaan 600 000 euron rahoitusta, vaikka tämä osoitti sivistystä hoipertelemalla kalsarikännissä Eino Leinon patsaalla.

Mainittakoon, että minulle itselleni ei ole herunut vähäisimpiäkään avustuksia sen enempää kommunistien ja sosialistien hallussa olevista yliopistoista kuin kulttuurimarxilaisten valloittamista säätiöistäkään.

Mutta sen voin taata, että vetäisen tohtorinmiekkani tupesta, kun kuulen sanat ”vastuullinen journalismi”, ”vastuullinen historiankirjoitus”, ”vastuullinen yhteiskuntatutkimus” tai ”vastuullinen taide”.

Sillä useimmiten ”vastuullisuus” ei tarkoita mitään muuta kuin valheellisuudessa rämpimistä ja poliittisen korrektiuden vaatimista objektiivisuuden sijaan. Jo Friedrich Nietzsche kirjoitti vastuun ja vapauden olemuksesta, että ne ovat papiston ihmisille langettama kavala salajuoni, jonka tehtävä on saada ihmiset tuntemaan syyllisyyttä ja syyllisyyden vallassa tuomitsemaan itsensä ja toisensa sellaisesta, mikä on ihmisten omalle itsesäilytykselle, vieteille ja reviirin puolustamiselle luonnollista.

Sellainen toimija, joka noudattaa tätä tekopyhää agendaa, ei ole journalisti, historioitsija, tieteenharjoittaja eikä edes taiteilija vaan tämän kirjoituksen alussa mainitsemani juorutäti.