17. tammikuuta 2017

Digitaalinen sota yksityisyydestä


Jokaisessa hallituksessa pitää ilmeisesti olla umpikierojen esitysten generaattori. Taannoin hänen nimensä oli Astrid Thors, sitten Alexander Stubb ja nykyisin Anne Berner. Yhteistä heille on, että kukaan heistä ei ole kovin perussuomalainen.

Berner on pöllyttänyt suomalaista yhteiskuntaa ”norminpurkutalkoillaan” koettaen peittää sen, että normeilla taataan myös ihmisten oikeuksia. Hänen viimeisin kansalaisia pöllämystyttänyt ideansa koskee mustia laatikoita, joilla mahdollistettaisiin ajoneuvojen seuranta.

Digitaalisesta tarkkailusta on tulossa ihmisten yksityisyydensuojaa murentava ongelma. Sen perusteluksi ei riitä, että ihmisten liikkeitä ja sijainteja voidaan jäljittää myös matkapuhelimista. Ajoneuvoihin kiinnitettävät anturit vain pahentaisivat asiaa.

Puhelimien käyttö tallentuu nykyisen lain mukaan vuoden ajaksi operaattorien keskuksiin, eikä mikään takaa, että tiedot poistuvat niistä myöhemminkään. Vaatimukset siirtymisestä digitaaliseen rahaan sisältävät pyrkimyksen kahlita kansalaisten varallisuus yksityisiin pankkeihin ja niiden tileihin. Kaikki taloudellinen valta kuuluisi silloin pankeille, joiden tileiltä ihmisten ostoksia, liikkumista ja koko elämäntapaa voidaan läpivalaista.

Myös kauppaliikkeet keräävät tietoja ihmisten kulutustottumuksista digitaalisiin tiedostoihinsa, ja tämän jatkuvan seurannan tuloksena elämme pian kuin akvaariossa. Mikään ei takaa, ettei myöskään viranomaisten keräämää informaatiota käytettäisi kansalaisten vapautta, yksityisyyttä ja meidän itsemääräämisoikeuttamme vastaan.

Eräs blogisti väläyttikin vastavetonaan, että kansanedustajille ja muille julkisissa viroissa toimiville asennettaisiin seurantalaitteet, jollaisina voisivat toimia esimerkiksi nilkkaan asennettavat tunnistuspannat tai ihon alle ommeltavat mikrosirut. Myös minä kannatan lämpimästi tällaista ratkaisua, jonka tuloksena kansalaiset voisivat paremmin valvoa palvelijoidensa toimia!

Vakavasti puhuen kaikenlaisen kyttäysmielialan lisääntyminen on erittäin vastenmielistä. Se kertoo sekä yhteiskunnallisen luottamuksen murenemisesta että vallan vierimisestä kansalaisilta viranomaisten haltuun. Digitalisoitumisen tuloksena kansanvaltaiset perusoikeutemme ovat huomaamatta kaventuneet. Niin käy helposti, sillä uudet järjestelmät otetaan käyttöön ilman kansalaisten suostumusta ja saamatta niistä kokemuksia.

Militaristisesta diskurssista tunnetaan infosodan, kybersodan ja hybridisodan käsitteet. Ehkä olisi aika ottaa käyttöön myös digisodan käsite. Tarkoitan sillä sotaa, jota kansalaiset käyvät digitaaliseen maailmaan liittyvien oikeuksiensa puolesta. Työtä asian hyväksi tekee Electronic Frontier Finland EFFI ry, joka omasta mielestäni on yksi tärkeimpiä perusoikeusjärjestöjä.

Taistelua digitaalisten oikeuksien puolesta voi käydä joka päivä arkielämässä. Suosittelen kaikille esimerkiksi käteisen rahan käyttöä elektronisen maksamisen sijasta, mikäli ette halua, että viranomaisvalta ja pankit lopettavat käteisen rahan kokonaan vain siksi, että ”sen käyttö on vähäistä”. Näin puolustatte oikeuksianne ja lakia. Käteinen raha on eurosta annetun lainsäädännön mukaan valuuttaunionin ensisijainen maksuväline, jota jokaisella taloudellisen vaihdon osapuolella on velvollisuus ottaa vastaan maksusuorituksena.

Digitaaliselta tarkkailulta voi koettaa välttyä myös käyttämällä internetissä liikkuessaan avoimia proxy-palvelimia. Näiden välityspalvelimien kautta voi vierailla anonyymisti sivustoilla, joille ette toivo jäävän jälkiä omista IP-tunnuksistanne. Tällä tavoin voitte torjua sivustojen ylläpitäjien yrityksiä tarkkailla vierailujanne ja kerätä tietoja teistä.

Yksi hyvä keino on lopettaa kaikenlaisten kanta-asiakaskorttien käyttäminen. Se on perusteltua asiointia hidastavien korttipelien lopettamiseksi kauppojen kassajonoissa, mutta näin voitte välttyä myös ostostenne yhdistämisestä henkilötietoihinne, joita liikkeet käyttävät elämäntapatarkkailun ja -mainosmanipulaation harjoittamiseen. Mainittakoon, että itse en käytä mitään kortteja, en omista moottoriajoneuvoja, ja puhelimessa rupattelen yhtä ahkerasti kuin Osama bin Laden, joten olen lähes kokonaan pahan silmän ulottumattomissa.

Mutta vastustan politiikkaa, jolla yhteiskunnasta rakennetaan digitaalista vankilaa. Tietäisittepä, mitä kaikkea teistä tiedetään, tutkitaan, tarkkaillaan ja rekisteröidään ihan systemaattisesti, mutta kansalaisethan eivät tiedä. Tietoa tietosuojan vielä voimassa olevista rippeistä esimerkiksi markkinointiestojen asettamiseksi tai itseltä urkittujen tietojen selvittämiseksi saa tietosuojavaltuutetulta ja henkilötietolaista.

Digitaalista sotaa yksityisyydestä voi ja kannattaa käydä arkielämässä joka päivä, sillä oikeudet ja vapaudet pysyvät vain, jos niitä käytetään. Muutoin on vaara, että kansalaisvapauksia ja valtaa valuu koko ajan ja huomaamatta niin viranomaisvallan kuin liike-elämänkin piiriin. Tarkkailun ja valvonnan vastustaminen ei ole vainoharhaista, mutta ne itsessään ovat harhaista vainoamista.

Kontrollin kasvuun on ohjannut tekniikan kehitys, EU-jäsenyydestä johtuva temmellyskentän laajeneminen ja ongelmien ongelma, maahanmuutto, jota pitäisi rajoittaa sinänsä. Digitalisoitumisen ei pidä merkitä kansanvallan varkautta. Kyse on viime kädessä siitä, annammeko teknisten keinojen ja käytäntöjen kahlita elämäämme vain siksi, että ”välineet ovat olemassa”, vai toimimmeko filosofisesti ja päätämme asioistamme kansanvaltaisesti itse.

16. tammikuuta 2017

Vaalimainontaa vai maalivainontaa?


Sebastian Tynkkysen käynti oikeudessa ei ollut oikeudenkäynti. Minun mielestäni se oli vaalimainontaa, jonka ajoitus osui nappiin.

”Maalivainontaa” vääristä sanoista tuomitseminen on puolestaan siksi, että sillä tavalla todellakin mustamaalataan ihmisten mainetta ja vainotaan heitä kansallisen edun puolustamisesta sekä pyrkimyksestä säilyttää Suomi suomalaisena.

Voidaankin kysyä, mihin tuomioistuimet pyrkivät moisilla näpäytystuomioilla. Oikeus vei nyt Tynkkysen kädestä Samsung S6:n tarjoushinnan verran rahaa. Kolmensadan euron sakkorangaistus on juuri niin pieni, että siitä ei kannata eikä tietääkseni voikaan valittaa ilman suuria kustannuksia. Toisaalta rangaistuksen jälkikäteisvaikutus jää vähäiseksi, eikä sillä ole myöskään suurta ennakolta vaikuttavaa funktiota. Silti se langetetaan. – Miksi?

Siksi, että sen toivotaan toimivan häpeärangaistuksena, jonka todellinen vaikuttavuus perustuu siihen, että se toimii pohjana ihmisen sosiaaliselle rankaisemiselle. Sananvapauden kahlitseminen perustuukin Suomessa pitkälti työelämän mielipidevankeuteen, kun ihmistä kolhitaan poliittisen korrektiuden rikkomiseen liittyvillä mainetekijöillä, ja vaikka tuo maine olisi itse asiassa suosittava.

Tällä tavoin tuomioistuimet tuhoavat viattomien ihmisten elämää ja työuria, kuten nyt esimerkiksi tämän kiltin ja lammasmaisen Tynkkysen, jonka on mahdotonta saada työpaikkaa mistään valmistuttuaan opettajankoulutuslaitoksesta. Koululaitos kun on valitettavasti monikultturistien ja maahanmuuton suosijoiden hallussa, siis heidän, jotka eivät ymmärrä, että ulkopolitiikkaa ja väestöpolitiikkaa ei pidä harjoittaa samoilla periaatteilla, joilla puhutaan lapsille.

Yksi syy perussuomalaisten ja muiden maahanmuuttoa arvostelevien tuomitsemiseen löytyy poliittisten oikeudenkäyntien näytösluonteesta. – Näytöksestä kenelle? Ensisijassa Euroopan unionille, jolle oikeuslaitos katsoo olevansa ”vastuussa” ja jolle halutaan osoittaa, että Suomessakin huhkitaan hihat heiluen ”epäsopivien” mielipiteiden kitkemiseksi. Toinen näytös on suunnattu kansalle, jota halutaan pelotella.

Tällaisten häpeärangaistusten kautta Suomi yritetään palauttaa keskiajalle, jolloin ihmisiä tuomittiin jalkapuuhun. Tynkkynen on nyt tuossa puussa. Mutta hänen kannattaa olla siellä ylpeästi ja kantaa ristinsä arvokkaasti. Hänhän on nyt vähän niin kuin jokin Pride-Messias.

Huomionarvoista Tynkkysen kohtaamassa kommentoinnissa on, että häntä lyövät eri puolilta sekä ”suvaitsevaiset” seksuaalivähemmistöläiset, neutraaleina esiintyvät että maahanmuuttokriitikot (esimerkkejä tässä ja tässä). Kun siis maahanmuuttokriitikko pilkauttaa pinkkiä väriä, ei kelpaa oikein kenellekään.

Tämä on vähän kummallista siksi, että vähemmistökansalaisen islamkritiikkiä voidaan pitää henkilökohtaisestikin oikeutettuna, sillä islamin piirissä homoja tuomitaan kuolemaan! Ehkä myös maahanmuuttokriittisen liikkeen kannattaisi pysyä johdonmukaisesti suomalaisten ihmisten puolella.

Entä kuka tapauksessa lopultakin voittaa? Ihminen voi hävitä oikeudessa mutta voittaa silti aatteellisesti ja moraalisesti. Juuri niin Tynkkyselle on käymässä.

Tuomioistuimet ovat ympäri Euroopan ilmeisesti niin tyhmiä, ettei niissä ymmärretä kielletyn hedelmän houkutuksesta yhtään mitään. Kun oikeus määräsi Tynkkysen tekstin poistettavaksi, se tämän julkisuuden kautta sai ikuisen elämän ihmisten tajunnassa.

Samalla heräsi epäilys, että lausujan ajatuksissa täytyy olla jotain totta ja hyvää, kun viranomainen ne haluaa kieltää, aivan niin kuin viinan tai vapaan seksin. Tuomitseminen ei siis toimi myöskään rangaistusta vaativien omien tarkoitusperien kannalta.

Rangaistuksen kohtuullisuudella oikeus pyrkinee varmistamaan, ettei tuomiosta kannattaisi valittaa, ja koettaa siten turvata selustansa. Mutta periaatteellisesti asialla on suuri merkitys, ja oman kunnian vuoksi prosessi kannattaisi viedä Kuuhun asti.

Myös Perussuomalaisen puolueen kannattaisi lakata nolaamasta itseään selittelemällä, kiertelemällä ja kaartelemalla, ja olla puukottamatta omiaan selkään, kuten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo, joka kusi Tynkkysen kengille jo aiemmin ihan vain painostaakseen häntä eroamaan varapuheenjohtajan tehtävästä. Hullunkurista sekä oikeuksien tuomioissa että puolueiden asennoitumisessa on, että julkisia mielipiteitä muodostetaan nyky-Suomessa islamin ehdoilla.

Tästä havaitaan, kuinka pitkälle islamin vaikutusvalta on ulotettu yhteiskunnassamme: television ja radion ohjelmissa hätäillään käsi poskella ”rasismista”, ”populismista” ja ”vihapuheesta” ja studioon kutsutaan muutama kommunistiprofessori käymään ”asiallista keskustelua”, mutta maahanmuuton ja islamin aiheuttamista haitoista ja vahingoista ei suvaittaisi lausua halaistua sanaa. Ainakaan minun mielipiteenmuodostukselleni islam ei luo vähäisintäkään viitekehystä eikä normatiivia, ja minun tahollani läpi menee yleensäkin vain sellainen argumentaatio, jossa on järkeä.

Joka tapauksessa Tynkkynen lähtee kuntavaaleihin hyvistä asetelmista, niin kuin monet muutkin sananvapauskäräjillä tuomitut. Ilman tuomioistuinten harjoittamaa poliittista ahdistelua ja uhkailua perussuomalaisten ponnistelut sananvapauden puolustamiseksi menisivät hukkaan. Voimia.

14. tammikuuta 2017

Suomi 100 ja telefoni Afrikassa


Kun Suomen itsenäisyyden 100-vuotishankeen varoista myönnettiin 30 000 euroa koodaribussin lähettämiseksi Afrikkaan, kansanedustaja Jukka Kopralta (kok.) menivät kahvit väärään kurkkuun. Hän sai kuitenkin kakaistuksi, ”mitä tekemistä tällä on Suomen itsenäisyyden kanssa?”

Suomi 100 -hankkeesta tuettiin 24 500 eurolla myös käänteistä syrjintää edustavaa feminististä projektia ”Naisjohtajat esiin!” ja 50 000 eurolla ”Suomalaisuuden uudelleenmäärittelyä”. Viimeksi mainitun tehtävänä lienee edistää monietnistä ja monikulttuurista yhteiskuntaa ja siten romuttaa ulko- ja puolustuspolitiikkamme keskeinen tulos: se, ettei meillä ole suuria kansallisia ristiriitoja eikä kaduillamme ole partioinut vierasperäisiä joukkoja valvontakomission jälkeen (paitsi nyt, kun heitä on saapunut Lähi-idästä).

Suomalaisten ahdistelemiseen monikulttuurisuuden ideologialla tähdännee myös 2000 eurolla tuettu ”100 vuotta demokratiaa: Suomi juhlii Liberian niemimaalla ja Latinalaisessa Amerikassa” sekä 80 000 eurolla rahoitettu ”Pakolainen”-hanke.

Erään avokätisimmistä panostuksista Suomi 100 antoi pakolaisten hyväksi perustetulle ”Startup Refugees” -hankkeelle, jolle myönnettiin 150 000 euroa. Tunnettuna tuloksena veisteltiin sitten kaarnaveneitä, ja Helsingin Sanomat mainosti tapahtumaa ”desingn-tuotteiden” valmistamiseksi kertomatta verovaroin tapahtuvasta tukemisesta yhtään mitään. Se kyllä kerrottiin, että tuotot menevät maahanmuuttajien taskuihin.

Vastaan nyt Kopran kysymykseen: mitä tekemistä tällä kaikella on Suomen itsenäisyyden kanssa? Ei mitään. Vien kuitenkin analyysin pitemmälle. Kyse ei ole vain yksittäistapauksista vaan poliittisesta tendenssistä. Myös Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra on perustanut ”Ratkaisu 100” -nimisen hankkeen, jota se sanoo ”haastekilpailuksi” ja se jolla suuntaa miljoona euroa ”osaamisen” parempaan tunnistamiseen ja hyödyntämiseen ”maailmassa, jossa ihmiset ja tieto liikkuvat entistä enemmän”.

Asian voisi lausua niin, että tarkoitus on tukea maahanmuuttoa. Kuten hankkeen sivuilla olevasta videosta voitte havaita, Ratkaisu 100 oli mukana myös edellä mainitussa ”Fair Start -tuotteiden” kyhäämistoiminnassa, joka tapahtui vastaanottokeskuksissa. Moiset rahanpolttoprojektit antavat näyttöä siitä, että maahanmuutto ja monikulttuurisuuden edistäminen aiheuttavat yhteiskunnalle piilokuluja, joiden kautta julkisia varoja valutetaan vierasperäisten hyväksi aivan jatkuvasti.

Kyseisillä näpertelyhankkeilla ei tueta mitään sellaista toimintaa, jolla on arvoa yhteiskuntamme todellisen menestymisen kannalta. Arvokkaalla toiminnalla tarkoitan esimerkiksi kriittistä tutkimusta, johon Sitran ja Suomen Akatemian pitäisi suunnata varoja.

Kansainvälisyyskiiman kuumottamina ne kuitenkin syytävät rahaa vihervasemmistolaisten poliittisiin tendenssitutkimuksiin, joiden tehtävä on mädättää maamme monietniseksi ja monikulttuuriseksi sekamelskaksi, jossa varoja kuluu yhteiskunnallisten kitkojen voittamiseen ja aikuisille järjestettäviin apukouluihin, ja vapaa-aikana veisteltyjä kaarnaveneitäkin sanotaan ”Fair Start -produktioiksi”.

Afrikan koodaribussi symboloi sitä väärää käsitystä, että Suomi on muka vauras hyvinvointimaa, jolla on varaa ja velvollisuus lähettää kanakopillinen nettinorttejä keskelle pölyistä Afrikkaa ilmentämään kulttuurista ylemmyyttämme ja hyvätahtoisuuttamme. Sinänsä irrallinen ”Telefoni Afrikassa” -opetushanke jäi pelkästään symboliseksi tempaukseksi, eikä siitä ole kenellekään mitään todellista hyötyä.

Tällainen ontto omahyväisyys ja tyhjien tynnyrien kolinasta muistuttava pöyhkeys, jolla velkaisen maan verovaroja törsätään nymfopossumaisesti vallan ja vaikutuksen osoittamiseksi, loukkaa Suomen kansalaisia ja niiden hankkeiden perustajia, jotka jätettiin tukematta; joukossa muun muassa ”Demokratian seuraavat 100 vuotta”, ”Finnish roots” ja ”Finnish film festival” -nimiset suomalaisuuteen liittyvät hankkeet.

Suomi 100 -hankkeen leväperäisyys tulee ehkä ymmärrettäväksi joskaan ei hyväksyttäväksi, sillä sen hallituksessa istuvat muiden muassa rap-muusikko Karri Miettinen (Paleface), jonka vasemmistoliittolainen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki nosti mukaan, ja aivan uunituoreina monikulttuurisuuden edistäjinä myös piispa Irja Askola ja valtiosihteeri Paula Lehtomäki.

Koska en ole rap-musiikin asiantuntija (miten voisinkaan olla, sillä en pidä rap-musiikkia musiikina vaan erään kansanryhmän äänekkäänä valituksena) kysyin kahdelta noin kaksikymmentävuotiaalta henkilöltä, lieneekö Paleface merkittäväkin muusikko ja mitä he ajattelevat hänen musiikistaan. Vastaus oli kautta linjan kielteinen.

Paleface (suom. ”kalpeanaama”), jonka nimi pyrkinee viihdyttämään rodullisten piirteiden itseironisoinnilla, tunnetaan parhaiten lausumastaan, jossa hän väitti marsalkka Mannerheimia sotarikolliseksi. Kannanotto johti Perussuomalaisten nykyisen puolustusministerin Jussi Niinistön silloiselle hallitukselle tekemään kirjalliseen kysymykseen, jonka mukaan ”on syytä toivoa, että tämänkaltainen ääriajattelu ei leimaa juhlavuoden suunnittelutyötä”.

Päävastuullinen ohjelmistosta on Suomi 100 hankkeen pääsihteeri, markkinointimies ja maisteri Pekka Timonen, joka on toiminut myös Helsingin kaupungin kulttuurijohtajana. Poliittisen ja juridisen vastuun asiasta kantaa maan hallitus.

Olen sitä mieltä, että velkaantuvan maan ei pitäisi tukea kerta kaikkiaan mitään hömpötyksiä. Niistä Suomi 100- ja Ratkaisu 100 -hankkeiden rahan roiskimisprojektit antavat varoittavan näytön. Julkisista varoista ei pitäisi tukea mitään kulttuurikekkereitä eikä tendenssitutkimuksia vain siksi, että Eva Biaudet ja Alexander Stubb saavat niistä väristyksiä.

13. tammikuuta 2017

Pääministeri, johtamisen taakka ja kanan pahnat


Ei ole epäilystäkään, ettei pääministeri Juha Sipilän asema olisi ongelmallinen, sillä hän ei elä platonisessa kulutuskommunismissa, jota antiikin filosofit vaativat poliitikoilta. Julkisten tehtävien hoitajilta edellytettiin sitoutumattomuutta maalliseen omaisuuteen, jotta he voisivat hoitaa tehtäviään puolueettomasti. Heidän piti olla vailla vaimoja ja lapsiakin, jotta he voisivat keskittyä valtion asioiden hoitoon. Siksi filosofikuninkaiksi haluttiin luontaisia filosofeja, ei liikemiehiä.

Juha Sipilän sukulaisuussuhteet ja varallisuuden omistuslonkerot muodostavat maallisen taakan, jotka ovat johtaneet hänet sandwich-tilanteeseen. Hän ei haluaisi lihoa, mutta hän haluaisi lisää jälkiruokaa. Samaan tapaan hän haluaisi johtaa maata pääministerinä, mutta hän ei haluaisi kärsiä julkisoikeudellisista intressi-, osallisuus-, sukulaisuus- tai palvelussuhdejääviyksistä. Pääministeriys on hänelle rakas, ja siksi hän ilmoittaa, että hänen lapsensa ovat nyt luopuneet pääministerin heille aiemmin siirtämästään pulmallisesta omaisuudesta Katera Steelissä.

Asiaan liittyvä toinen taakka on johtamisen taakka. Suuri osa johtavassa asemassa olevista ihmisistä joutuu kärsimään henkilökohtaisesti yhteisvastuun kantamisesta. Ministerit pakotetaan luettelemaan varallisuutensa kellonkäätyjä myöten, jotta heidän sitoumuksiaan voitaisiin läpivalaista yhtä röyhkeästi kuin toimeentulotuen saajien tuloja ja menoja. Toimitusjohtajat puolestaan viettävät suuren osan ajastaan jossakin naurettavassa syytteessä, joka johtuu vain siitä, että he ovat yrittäneet esimerkiksi pelastaa pari tuhatta työpaikkaa.

En tarkoita, että Juha Sipilä ja monet hänen kaltaisensa olisivat puhtoisia pulmusia. Mutta tarkoitan, että ihmisten elämän röntgenkuvaus ja heidän luurankojensa esittely julkisessa sanassa ei taida olla enää kohtuullista eikä oikeudenmukaista. Jos ihmiseltä vaaditaan täydellistä riippumattomuutta ja sitoutumattomuutta minkäänlaiseen bisnekseen, jossa valtio on osapuolena, yrittäjät, liikkeenharjoittajat ja liiketoiminnassa omistusten tai oman toiminnan kautta mukana olevat ihmiset eivät voi toimia poliittisissa tehtävissä. Niihin pätevöittäisi vain ryhtyminen autismin tilassa eläväksi kommunistiksi, jonka omaisuus mahtuu fakiirin taskuun.

Juha Sipilää on nyt nöyryytetty ja hän on nöyrtynyt hankkiutumaan eroon maallisesta taakastaan kantaen mieluummin johtajuuden taakkaa, sillä pääministeriyteen liittyvä sosiaalinen asema ja arvonanto ilmeisesti merkitsevät hänelle enemmän.

Jääviydestä kähiseminen johtuu kanan pahnoista

Entä itse ongelma: väitetty jääviys? Ei ole epäilystäkään, etteivät esteellisyyden ongelmat säteilisi Katera Steelin ja Terrafamen keskinäisistä kaupoista myös pääministerin kansliaan. Mutta mikä niiden merkitys lopulta on? Pääministeri on itse todennut, että hän tai läheisensä eivät hyödy Terrafamen pääomittamisesta mitään. Väite on jokseenkin uskottava.

Myös oikeusoppineiden kannanotot ovat perustuneet tikulla kaiveltujen muotoseikkojen esille nostamiseen. Yleisradio tilasi kahdelta vasemmistolaisprofessorilta, Åbo Akademin Markku Sukselta ja Itä-Suomen yliopiston Teuvo Pohjolaiselta, tulkinnan runoelmasta, jonka Sipilä on laatinut oikeuskanslerille. Lausunnosta ei selviä oikeastaan muuta kuin se, että Sipilän tietämättömyys Katera Steelin ja Terrafamen vispilänkaupoista ei takaa hänen esteettömyyttään Terrafamen valtiontuesta päätettäessä.

Ajatuskulun logiikka on kuitenkin yhtä ontuva ja oletuksenvarainen kuin juridiikan periaate, jonka mukaan tietämättömyys lainsäädännöstä ei kelpaa perusteluksi lain rikkomiselle. Miten niin ei kelpaa? Jos ei tiedä, ei voida vaatia. Professori Suksi on Johanna Suurpään entinen alainen oikeusministeriöstä, ja Pohjolainen on lähtöisin Tampereen yliopiston punaiselta julkisoikeuden laitokselta, jolle ei myönnetty oikeustieteellisten tutkintojen luovutusoikeutta.

Jääviys- ja esteellisyysseikkoihin vetoaminen on muutoinkin vähän lapsellista, varsinkin kun vaikutusyhteydet ovat etäisiä ja huteria ja kausaaliyhteydet oletustenvaraisia. Tiedän toki, että viranomaiselle on säädetty velvollisuus itse todeta jääviytensä, sillä kukapa muu niistä voisi paremmin tietää. Esteellisyyden kontrolli on tällä tavoin omantunnon mutta myös luvassa olevan sanktion varainen.

Asiassa tullaan kuitenkin johtamisen taakkaan. Ennen ”täysin jäävittömän ihmisen” laskeutumista maan päälle voi esteettömän ihmisen määritelmän täyttää vain sädekehä päänsä päällä hymisevä kommunistinen pyhimys, joka tiedekunnan tai muun julkisoikeudellisen orgaanin kokouksessa nostaa räpylänsä, ynähtää täydellisen munattomuutensa lausumalla ”minä olen jäävi” ja poistuu paikalta pihtipolvin ja vähin äänin. Siinä on meillä vastuun kantaja.

Tarkoitan vain, että esteellisyyssäädökset eivät toteudu oikeastaan missään, ja varsinkin yliopistomaailmassa niitä on rikottu systemaattisesti vihervasemmistolaisen klusterin hyväksi, kun vasemmistolaisia, vihreitä ja feministejä on suosittu opinnäytteiden tarkastuksessa, tehtävien täytössä ja resurssien jaossa. Ei-sosialistien pysäyttämiseksi tehdään kaikki, mikä voidaan, kun arviot tilataan tovereilta.

Median luoma kohu

Oman lukunsa Sipilän tapauksessa muodostaa median suhtautuminen. Yleisradio on rakentanut kotisivuilleen kalenterinomaisen narratiivin, jotta kansalaiset voisivat seurata median luomaa tarinaa. Tässä kudelmassa on räsyinä Sipilän omiakin kuteita, mutta loimena siinä on median itse loihtima juoni.

Koko tarinahan lähti liikkeelle kommunistilehti Kansan Uutisten 24.11.2016 julkaisemasta jutusta, jonka mukaan pääministerin läheisillä on yhteyksiä valtionyhtiö Terrafamen urakoitsijaan ja pääministeri kieltää tietävänsä niistä mitään. Kirjoittelun läpi paistaa mahdollisuus, että median harjoittamassa vyörytyksessä onkin kyse opposition halusta kaataa hallitus epäilyksenvaraiseen ja todistamattomaan muotoseikkaan.

Myös Yleisradiossa alkanut poru toimittajien irtisanomisista on osa median itsensä rakentamaa skandaalia, jonka se on aikaansaanut kohottaakseen maineittaan muka-kriittisenä tiedotusvälineenä (aiheesta tässä ja tässä). Ylen sisäinen eripura heijastelee vain sitä, että viestimellä ei ole moraalia eikä tiedotus- ja toitotusvälineille niin tyypillinen propagandatykityskään voi toimia, koska Ylellä on oikeistolaiset johtajat mutta vasemmistolaiset toimittajat. Heitä puolestaan himottaa oikeistolaisen hallituksen kumoaminen. Onneksi myös talosta itse lähteneet saivat kunnon työpaikan aiempaa vähemmän sosialistisessa mediassa.

Vihervasemmistolainen oppositio pyrkii luonnollisesti ottamaan kaiken irti toverimedian tuella luomastaan kohusta. Ville Niinistö sössötti pari päivää sitten useaan otteeseen, kuinka vakavia pääministerin vienninedistämismatkojen jääviysongelmat muka ovat. Hän ei ymmärrä, että kaikkeen kaupaksi saamiseen liittyy jotakin keinottelua tai hyötymistä, eikä sen enempää firmoja kuin valtioitakaan voida johtaa samanlaisella kiilusilmäisellä fundamentalismilla kuin Luontoliittoa. Myös Sdp:n Antti Rinnettä aihe kuumottaa, mutta hän on pidättyväisempi, koska pyrkii petaamaan itselleen pääministerin paikkaa, jota ei tule ilman hallituskumppania.

Mitä hyvää hallituksessa?

Olen itsekin aistinut Sipilän menettelyssä kaikuja kepulaisesta siltarumpupolitiikasta, mutta yhtä selvästi havaittavia ovat myös opposition yritykset kaataa hallitus ja tuottaa ennenaikaiset eduskuntavaalit. Opposition kannatus on nyt huipussaan, sillä leikkaukset on kärsitty, mutta talous ei ole ehtinyt vielä nousta. Huomionarvoista on myös kansalaisten mielipiteiden kääntyminen Sipilän puolelle ja hänelle sadellut tuki.

Voidaan kysyä, mitä epäoikeudenmukaista onkaan esimerkiksi yliopistojen rahoituksen leikkaamisessa, sillä siten verovaroja siirrettiin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden hyväksi, eli juuri heille, joita yliopistoissa toimiva vihervasemmistolainen monikultturistien kuoro on maahamme rääkynyt? Ja eikö yliopistojen sisälläkin ole jaeltu resursseja avokätisesti ulkomaalaisille, kun kansainvälisyydestä on tehty toiminnan fetissi ja puujumala? (Tuloksia tässä, tässä ja tässä.) Olkaa hyvä ja ottakaa lisää vain, sillä näyttää olevan, mistä ottaa. Siinäpähän yliopistojen palkkapiiat nyt näkevät, mitä vastuun kantaminen merkitsee.

Entä eikö vihreille olekaan mieleen, että hallitus lopultakin toteuttaa heidän kaipaamansa perustulokokeilun? Vasemmisto jarrutti perustulon käyttöönottoa ay-poliittisista syistä, sillä perustulo tarjoaisi niin hyvän selkänojan työttömyyttä vastaan, etteivät ihmiset liittyisi enää ammattiliittoihin ansiosidonnaisia työttömyysetuuksia saadakseen.

Vasemmistopuolueet ovat vastustaneet perustuloa, koska ne ovat halunneet käyttää työttömien tekemättömyyttä ja toimimattomuutta työmarkkinapoliittisena painostuskeinona. Täten vasemmisto on pyrkinyt pidättämään työvoiman omaksi omaisuudekseen ja alistamaan sen valtion määräysvaltaan sekä katsonut hallitsevansa ihmisiä kuin orjalaumaa. Ei siis ihme, että moni ihminen näkee perustulon mahdollisuutena vapautua sosiaaliturvajärjestelmämme yritteliäisyys-, omistamis- ja sivistysvihamielisyydestä. Kiitos taaskin, hallitus! Tähän suuntaan pitää jatkaa.

Kun vielä päälle lisätään ei-sosialistisen median raportoimat uutiset talouden elpymisestä, josta ei pidä kiittää yksinomaan Donald Trumpin valinnasta johtuvaa Yhdysvaltain ja Venäjän suhteiden aktivoitumista, voidaan hallituksen katsoa suoriutuneen vakavista taloudellisista haasteista kunnialla. Niinpä myöskään vasemmistopuolueissa ei kannata iloita vaalivoitosta ennenaikaisesti.

Suomen tilanne tuskin olisi yhtään parempi, jos Perussuomalaisten tilalla hallituksessa olisivat olleet Rkp ja vihreät. Vasemmisto olisi hallituksessa ollessaan todennäköisesti laiminlyönyt kaikki pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tutkinta- ja palautustoimet sekä perustanut rajalle Suomen passien jakopisteitä, joissa rajojen ylittäjät olisivat pyytäneet henkilöpaperit rajavartijoilta. Paperittomia on nyt jo jäänyt Suomeen liikaa, vaikka sisäministeriö ei ongelmaa myönnäkään.

Toivon hartaasti, ettei Suomen kansa mene siihen halpaan, että se seuraavissa vaaleissa ryntää valtiolaivamme vasemmalle laidalle unohdettuaan, mitä vasemmisto hallituksessa teki: vaati lisää velanottoa, maahanmuuttoa ja mielipiteiden sensuroimista. Vaikeuksissa oleva valtiontalous ei kaipaa veneen keikuttamista eikä ryntäilyä laidalta toiselle vaan määrätietoista sitoutumista pitkäjänteisiin rakenteiden uudistusohjelmiin.

12. tammikuuta 2017

Oikeus ja strutsinmuna


Tunnustan avoimesti, että pelkään vain kahta asiaa: juristeja ja pahoja akkoja. Kumpaisillakaan ei ole järkeä eikä suhteellisuudentajua. Jumalia kunnioitan toki, mutta heitä en kuitenkaan pelkää, sillä arvelisin heiltä löytyvän huumorintajua.

Jos itse olisin Jumala, kokisin oloni tylsäksi, mikäli ihmiset aina vain kumartelisivat ja palvoisivat eivätkä koskaan esittäisi vaikkapa luomistyötä koskevaa kritiikkiä. Sen sijaan suomalaiset syyttäjäviranomaiset ovat kuin vihaisia vanhojapiikoja, jotka haastavat perussuomalaiset poliitikot yksi kerrallaan kinkereille ”uskonrauhan rikkomisesta” tai ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”.

Joulukuun alussa kansanedustajan avustaja Terhi Kiemunki tuomittiin 450 euron sakkoon toteamuksesta, jonka mukaan ”kaikki Euroopan terroristit ovat muslimeja” (”kaikki”-kvanttorin käyttöä luonnollisessa kielessä voidaan pitää perusteltuna, sillä muslimien edustus terroristeista on todellakin niin suuri, ettei lähemmäksi sadan prosentin edustusta voitaisi juuri päästä). Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen puolestaan tuomittiin viime viikolla 1160 euron sakkoon hänen tehtyään ajatusrikoksen ja todettuaan Nizzan terrori-iskun jälkeen, että ”kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta kaikki terroristit ovat muslimeja”.

Helsingin varavaltuutetun Olli Sademiehen tapausta käsiteltiin niin ikään viime viikolla, ja kotkalaisvaltuutettu Freddy van Wonterghem joutui vuonna 2011 maksamaan valtiolle 420 euroa hänen paheksuttuaan muslimitytön raipparangaistusta. Kukapa ei muistaisi James Hirvisaaren tuomiota ja erottamista eduskuntaryhmästä, minkä hän sai palkaksi parhaasta eduskunnassa konsaan pidetystä puheesta? Eilen käsittelyssä oli Sebastian Tynkkysen tapaus.

Edes homojulkkiksille tyypillinen teflonpinta ja vähemmistökansalaisen pressure proof eivät riittäne suojelemaan Tynkkystä islamintoilijoiden vihalta: heidän halultaan murjoa perussuomalaiset lyttyyn ja yritykseltään rakastaa muslimit hengiltä omalla holhousmielialallaan, jota eivät ole pyytäneet sen enempää muslimit kuin heidän loukattu jumalansakaan.

On syytä muistaa, että islamin opin mukaan ei ole erikseen ääri-islamia ja varsinaista islamia, sillä islam ei tunnusta harhaoppisuutta. Sen mukaan on vain yksi islam, joten syyttäjä ja oikeus vaativat Kiemungilta perusteettomia penätessään ”keskittymistä ääri-islamismin arvosteluun”. Looginen totuus on, että ilman islamia ei olisi myöskään muslimiterrorismia, joten kyllä islam on muslimiterrorismin välttämätön alkuehto, jota on arvosteltava, mikäli kritisoi, vastustaa tai ei kannata terrorismia.

Kun 1960- ja 1970-lukujen Suomessa langetettiin jumalanpilkkatuomiot Hannu Salaman Juhannustansseista ja Harro Koskisen Sikamessias-taulusta, ratkaisuja pidettiin taantumuksellisina, niitä paheksuttiin mediassa ja älymystön riveissä, ja armon anomuksilla lähestyttiin jopa tasavallan presidenttiä. Sen sijaan nykyisin Suomessa pyörivät ympärivuotiset sananvapauskäräjät, jotka rankaisevat todenperäisistä lauseista täysin automatisoidusti ja rutiininomaisesti. Tässä on häpeämistä sekä syyttäjälaitoksella että tuomioistuimilla.

Kannatan lämpimästi Perussuomalaisten Nuorten aloitetta ideologisten lainkohtien poistamiseksi rikoslaista. Perusteluni olen esittänyt jo Jussi Halla-ahon oikeuskäsittelyä koskevissa kirjoituksissani, kun taas Tynkkysen, Hakkaraisen ja Kiemungin tapauksista olen argumentoinut tässä ja tässä. Näkemykseni voi kiteyttää lyhyesti näin:

Yhteiskunnallista totuutta ei voida saavuttaa keskusteluilmapiirissä, jota rajoittaa viranomaisvallan langettamien rangaistusten uhka.

Totuutta yhteiskunnan tilasta ja vallitsevasta mielipideympäristöstä voidaan tavoitella vain täysin vapaassa keskusteluilmapiirissä, jossa väitteitä voidaan esittää ja arvioida pidäkkeettömästi ja kansanvaltaisesti.

Myöskään jälkikäteissensuurilla ei ole oikeutusta, sillä se kiertyy perustuslain ja järjen vastaiseksi ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat sensuroida näkemyksiään itse. 

”Vastuullisen” sanankäytön perääminen on paradoksi, sillä yhteiskunnalla sen enempää kuin julkaisufoorumeillakaan ei ole oikeutusta puuttua kansalaisten kannanottoihin, jotka perustuvat yksilöiden itsemääräämisoikeuteen.

Samaan tapaan myös ”asioihin puuttuvan”, ”yhteiskuntavastuullisen” ja ”velvoittavan” sensuurijournalismin pyrkimykset kariutuvat suodatuksen totuudenvastaisuuteen, kun vallitsevasta mielipideympäristöstä koetetaan luoda valheellinen, peitelty ja häveliäisyyden piloille kuohima kuva.

Aina kun tuomioista iloitseva media neuvoo sormi pystyssä, että sananvapauden mukana tulee myös ”vastuu” ja että vastuuseen joutuminen ei ole ”sananvapauden vastaista”, argumentti on samanlainen kuin väite, että myös Saudi-Arabiassa vallitsee täysi vapaus harjoittaa vaikkapa homoseksuaalisuutta, mutta jos asia tulee viranomaisten tietoon, joutuu hirteen roikkumaan. Sitten todetaan, ettei tuomiossa ole mitään ”vapauden vastaista”, koska ihmisten ”pitää kantaa vastuu teoistaan”.

Perusaksioomaa, eli tuomittujen tekojen moraalista oikeutusta sinänsä ei pohdita lainkaan sen enempää seksuaalisuuden kuin uskontokritiikinkään yhteyksissä, vaan tuomioita jaellaan drakonisesti, mekanisoidusti ja despoottien mielivallalla. ”Vastuu” onkin yksi ideologisimpia käsitteitä, ja siihen vedotaan aina, kun on tarvetta painostaa ihmisiä uskonnolla ja murentaa uskonnonvapauteen liittyvää oikeutta olla katselematta mitään uskontoa sisältä päin: sen sanelemilla ehdoilla.

Myös apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen olisi hyvä muistaa, että Suomessa ei ole muutamien muiden valtioiden lainsäädäntöön ujutettua ja epämääräistä vihapuheen (hate speech) käsitettä, joka näyttää kattavan kaiken muun paitsi kantaväestöihin kohdistuvan arvostelun ja johon Toiviainen on toistuvasti viitannut. Eräissä sivistysmaissa kansanedustajat nauttivat suorastaan syytesuojaa, jotta he voisivat tehdä työtään.

Paljon pitempäänkin voisin puhua, mutta en viitsi, sillä uskon jo kastematojenkin ymmärtävän tikapuuhermostollaan sen, kuinka keinotekoista ja naurettavaa tuo maahanmuuton, islamin ja terrorismin arvostelijoiden vainoaminen on.

Syyttäjät tuskin uskovat omiin kannanottoihinsa edes itse. Ehkä Sebastian Tynkkysen syyttäjä onkin niin ovela, että hän salaisesti toivoo Tynkkyselle tuomiota ja sitä kautta vaalivoittoa! Mainoksena palvelevan näpäytystuomion tavoitteluun viittaa myös syyttäjän esittämän argumentaation leväperäisyys, josta Aleksi Hernesniemi esitti henkeäsalpaavan perusteellisen ja logiikan kaipuullaan liikuttavan analyysin.

Sananvapauden tukahduttamistuomioista on kehkeytymässä subsooninen kansallinen vakuumi, todellinen tutkan alapuolinen oikeusumpio, jossa katoamaan tuomitaan yhteiskunnallinen totuus ja kansalaismielipide sinänsä. Näin syntyvässä infantiilissa todellisuudessa kansalaiset nähdään toinen toisiaan kavaltavina pieninä palohälyttiminä ja oikeusviranomaiset heitä sättivinä Mikki Hiirinä, jotka kääntelevät kilpikonnia selälleen ja nauravat päälle.

Surkuhupaisaa on, että poliittisten oikeudenkäyntien ja ideologisten oikeusmurhien välttämiseksi Suomeen on vaadittu perustuslakituomioistuinta. Tosiasiassa vaatimus perustuu väärään käsitykseen perustuslakituomioistuinten roolista. Ne vain syventäisivät ongelmaa, sillä perustuslain sallima tulkinnallinen liikkumavara on hyvin suuri. Tämä jättäisi vallan avaimet tuomarien käsiin, joissa ne jo ovat.

Olisi myös varottava ripustautumasta mihinkään perustuslakeihin, sillä ne eivät toimi oikeudenmukaisuuden absoluuttisina takeina. Kansalaisten oikeustajun toteutumisen voisi paremminkin varmistaa amerikkalaistyyppinen tuomioistuinkäytäntö, jossa kansanvaltainen valamiehistö päättää syyllisyydestä. Voisi riittää sekin, että juristit kallistaisivat korvansa rationaaliselle argumentaatiolle.

En kehota ketään minkäänlaisiin toimenpiteisiin enkä esitä asiaa koskevia toivomuksia. Mutta sanon lopuksi mielipiteen itse asiasta. Mielipiteeni on se, että myös minun nähdäkseni maamme olisi parempi ja onnellisempi, mikäli islamin vaikutusvalta ei leviäisi Suomessa ja että se vähenisikin. Sama pätee myös muihin Euroopan maihin ja islamin asemaan, sharia-lakiin ja islamistiseen terrorismiin niissä.

Väistymisen sijasta turvapaikkahakemusten tulvalla alkanut ongelma vain jatkuu kansalaisuushakemuksilla. Kun esimerkiksi Saksaan humahti kahtena viime vuonna yhteensä toista miljoonaa laitonta turvapaikanhakijaa, joista suurin osa on muslimeja, nämä ryhmät ovat niin valtavia, että toive molempien ryhmien perääntymisestä on helppo ymmärtää sekä kansalaismielipiteissä, mediassa että niiden juridisissa arvioissa samaksi asiaksi.

Kun vielä terrorismin ja islamin leviämiselläkin on kategoriset ja apriorisiin totuuksiin perustuvat yhteytensä (ilman islamia ei olisi islamistista terrorismia – mitä enemmän islamia on, sitä enemmän on myös islamistista terrorismia – islamistien väheneminen todennäköisesti vähentäisi islamistista terrorismia), voidaan kysyä, mikä Tynkkysen halussa vähentää islamia olisi epäoikeutettua.

Kun joku perussuomalainen seuraavan kerran pullauttaa suustaan jonkin strutsinmunan kokoisen totuuden, oikeusviranomaisten ei kannata kokoontua pähkäilemään, miten se saataisiin tungetuksi takaisin, vaan hyväksyä tosiasia ja se, että se todellakin on siinä.

11. tammikuuta 2017

Sossupuhetta kansojen identiteeteistä


Ulkopolitiikka-lehti julkaisi äskettäin teemanumeron ”Seuraavat sata vuotta – Suomen juhlavuonna kilpaillaan kansojen identiteeteistä” (4/2016). ’Kansa’, ’kansakunta’ ja ’identiteetti’ ovat käsitteitä, jotka kiinnostavat myös filosofia.

Teija Tiilikainen puolestaan on Ulkopoliittisen instituutin johtaja, joka nousi politiikan parrasvaloihin toimimalla Ilkka Kanervan ja Alexander Stubbin poliittisena valtiosihteerinä. Sen jälkeen tälle stubbilaisten piirien löytölapselle on avautunut katkeamaton virkaputki ulkopolitiikan salonkeihin ja kamareihin.

Eurooppa-tutkimusverkostossa, Bilderberg-seurassa ja EU-perustuslakikonventin jäsenenä marinoitu Tiilikainen on yksi niistä integraatiointoilijoista, jotka ovat kylvettäneet Suomea EU-direktiiveissä ja -sertifikaateissa. UPI:n yli-auguurina ollessaan hän toimii esimiehenä Mika Aaltolan ja Charly Salonius-Pasternakin tapaisille lausuntoautomaateille, jotka pyrkivät ennusteillaan muokkaamaan politiikan tulevaisuutta. Tiilikainen on myös Ulkopolitiikka-lehden päätoimittaja, ja siksi lehdessä on hänen esipuheensa ”Jako meihin ja muihin”. Katsotaanpa.

Tiilikainen pitää maailmalla revenneiden kahtiajakojen syynä nationalismia, joka hänen mukaansa on sitä syvempää ”mitä vahvemmin kansakunta voidaan esittää uhanalaisena”. Nationalismi mainitaan jo toisessa lauseessa, ja lyhyessä kirjoituksessa toistetaan sana ”populismi kaikkiaan neljä kertaa. Populismina hän pitää sitä, että vastustetaan ”vapaakauppaa, maahanmuuttoa tai vaikkapa globaalia ilmastopolitiikkaa”. Tiilikainen pahoittelee, että ”maailmankansalaisuus on jäänyt etäiseksi tarinaksi muiden poliittisten aatteiden jalkoihin” ja että ”ihmiset eivät halua kuulla globaalista oikeudenmukaisuudesta”.

Kun media on miltei päässyt Yhdysvaltain presidentinvaaleissa kokemansa tappion yli, Tiilikainen kirjoittaa, että hänen lehtensä ”teemakokonaisuus lähtee liikkeelle keskeltä Ranskan presidentinvaalikampanjaa ja arvioi, miksi eurooppalaisen identiteetin vahvistaminen ei ole monista yrityksistä huolimatta onnistunut”.

Hän ilmeisestikin tähyää arvostelemaan Marine Le Penin mahdollisuuksia, vaikka Taina Tervosen kirjoittamassa artikkelissa ”Yhteinen kuvitelma” keskitytäänkin tarkastelemaan oikeistolaista tasavaltalaispuoluetta edustavan Nicolas Sarkozyn mahdollisuuksia toiselle kaudelle. Koska Le Pen sivuutetaan kokonaan ja häntä maltillisempi Sarkozy mielletään lähinnä välttämättömäksi pahaksi, kirjoittajalle lienee tapahtunut jonkinlainen freudilainen unohdus, joka paljastaa hänen huolensa siitä, että kansallismielinen ja maahanmuuttokriittinen presidenttiehdokas vaanii kulman takana jo Ranskassakin.

Lehtensä loppuun Tiilikainen on löytänyt oikean monikulttuurisen kultajyvän ja toteaa: ”Kansallisbaletin taiteellisen johtajan, tanskalaisen Kenneth Greven profiilihaastattelussa kansallisia identiteettejä lähestytään tanssin kautta”. Minusta tuntuu, että niin tehdessään he tanssivat Titanicin kannella. Tämä on suoraa seurausta siitä, että taiteilijat on päästetty tekemään politiikkaa (aiheesta tarkemmin tässä).

Kansallisen edun tavoittelu ei johdu esityksistä eikä narratiiveista

Myös muilta osin Tiilikaisen argumentaatio floppaa. Jokaisen pitäisi ymmärtää, ettei kansallismielisyyttä kasvata se, että ”kansakunta voidaan esittää uhanalaisena”, sillä kyse ei ole mistään esityksestä. Kansallismielisyys on vastareaktiota siihen, että kansakuntien itsemääräämisoikeus ja turvallisuus ovat ihan oikeasti vaarantuneet, kun islamistinen terrorismi on levinnyt ja sekä Venäjä että EU itse ovat puuttuneet Euroopan maiden sisäisiin asioihin.

Muitakin syitä kansallismielisyyden nousuun voidaan nähdä, eikä yhteisvaluutan osoittautuminen globaalin kapitalismin käsikassaraksi ole niistä vähäisimpiä.

Tiilikainen erehtyy siinäkin, että hän pitää populismin syynä populismia. Ei populismia pidä syyttää populismista. Jos populismi nähdään liikehdintänä, joka korostaa ”kansan ja eliitin vastakkainasettelua”, nousevia poliittisia liikkeitä pitäisi ymmärtää loogisena reaktiona kansalaisten ja EU-oligarkkien vieraantumiseen toisistaan.

Ja edelleen: Tiilikainen ei näytä ymmärtävän sitäkään, mitä tuo populismiksi sanottu poliittinen aktivoituminen oikeastaan on. Jotta en tulisi toistaneeksi itseäni, voi analyysini ja määritelmäni populismille lukea tästä.

Populismiksi sanottu liikehdintä on demokratian kaipuuta, pyrkimystä palauttaa kansanvalta. Ja jos siihen liittyy vastustusta ”vapaakauppaa, maahanmuuttoa tai vaikkapa globaalia ilmastopolitiikkaa” kohtaan, se on perimmältään rationaalista. Onko muka oikein, että Suomi muiden EU-maiden mukana maksaa miljoonittain ilmastomaksuja kehitysmaaksi edelleenkin luokiteltavaan Kiinaan, joka voisi kuitata parannustoimet suoraan valtionkassastaan? Ilmastotehokkuus ja tuotannonalakohtaiset ominaispäästöt ovat EU:ssa huomattavasti paremmalla tolalla kuin asioihin välinpitämättömästi suhtautuvassa Kiinassa.

Trump-trauman jälkikaikuja

Tiilikaisen lehti on todellinen sossupuheen arkisto. ”Trumpin maailmasta” kirjoittava Maria Annala on ”Yhdysvalloissa asuva vapaa toimittaja” ei siis mikään todellinen asiantuntija. Annalan jutun kuvatekstissä väitetään, että ”Donald Trump on vaalien jälkeen jatkanut lehdistön soimaamista, erityisesti The New York Timesin. Trump saapui silti haastatteluun lehden toimitukseen marraskuussa.” Asian voisi sanoa paremminkin niin päin, että Trump saapui The New York Timesin haastatteluun, vaikka The New York Times oli jatkanut Trumpin itsensä soimaamista koko vaalikampanjan ajan.

Trump-traumaa potee myös UPI:ssa vieraillut tutkija Michael Haltzel, joka haukkuu Trumpia kirjoituksessaan ”Valkoinen umpikuja” estottomasti. Hän kaivaa rikoksen, raiskauksen, vihapuheen ja tietenkin myös rasismin käsitteet esiin murjoakseen Trumpia, aivan kuin vasta valittu presidentti olisi hänen voittamaton isähahmonsa. Hän lausuu muun muassa näin:

Trumpin ennakkoluuloja ruokkiva kampanja on tehnyt vihapuheesta normaalia. Niin sanotun vaihtoehtoisen oikeiston masinoima rasistinen, antisemitistinen ja islamofobinen vouhotus on lisääntynyt hälyttävästi sosiaalisessa mediassa.

Tuolla tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, kuinka hälyttävästi Yhdysvalloissa ovat lisääntyneet myös maahan tulviva laiton siirtolaisuus ja muslimiterroristien jatkuvat terrori-iskut. Niinpä ei tarvitse paljon kysellä, ”miksi moni amerikkalainen hyväksyy kidutuksen?”, kuten Anna-Kaisa Hiltunen kirjoituksessaan, joka jo lehden omastakin toimesta on laitettu otsikon ”Tyhmä kysymys” alle. En tarkoita, että Donald Trump olisi mikään pyhimys, mutta myös tieteenä esiintymään pyrkivien analyysien tarkoitushakuisuudella pitäisi olla jokin raja.

Myllerrystä ja piehtarointia monikulttuurisuuden tuloksissa

Löytyy lehdestä toki tilaa myös ”vaihtoehtoiselle ajattelulle”, kunhan ”vaihtoehdolla” tarkoitetaan kommunistikustantamo Vastapainon julkaisemaa propagandakirjallisuutta. Kristi Raik -niminen kirjoittaja arvostelee Richard Sakwan teosta Taistelu Ukrainasta. Arvostelijan mukaan se on ”taitavasti kirjoitettu analyysi, joka pyrkii oikeuttamaan Venäjän toimia”.

Raik pyrkii tasapainottamaan juttunsa liittämällä samaan kirjoitukseen myös arvion Timo Hellenbergin ja Nina Leinosen laajasta teoksesta Silminnäkijät (Docendo 2016), jossa raportoidaan Ukrainan tapahtumista jokseenkin puolueettomasti ja totuudenmukaisesti. Balanssointi jää kuitenkin riittämättömäksi. Sakwan kirja ei nähdäkseni esittelyjä kaipaa, kumoamista kylläkin.

Tästä päästäänkin Kaarina Vainion artikkeliin ”Totuus häviää verkossa”, joka päättyy kirjoittajan laatimaan listaan ”vale- ja vastamedioista”. MV-lehti jätetään jostakin syystä mainitsematta kyseisessä kirjoituksessa olisiko sattunut taaskin freudilainen lipsahdus, ja MV myönnetään jonkinlaiseksi totuuden torveksi? Vainion tekstistä tulee mieleen, haluaako Ulkopolitiikka-lehti itse liittyä osaksi sellaista poliittista mediaa, jonka tehtävänä on muokata asenteita ja harjoittaa mielipiteiden manipulaatiota tai sensuuria.

Kou Hattorin kohteliaassa ja miltei anteeksi pyytelevässä jutussa ”Tokio kansainvälistyy hitaasti” paheksutaan, että tiheästi asutussa Japanissa maahanmuuttoon suhtaudutaan erittäin torjuvasti (oma analyysini aiheesta tässä). Näin ei ole ymmärretty, että maahanmuuttokriittisyys voi olla myös perusteltua.

Mutta ollaan Ulkopolitiikka-lehdessä myös totuuden jäljillä. Olli Ruohomäen artikkelissa ”Vapauden viholliset” ”UP-lehden vertailussa on seitsemän merkittävintä islamistista terroristijärjestöä” (vertailutesti siis!). Topias Haikalan kirjoituksessa ”Hyvä & paha imaami” puolestaan pohditaan, ”miksi muslimiyhteisöt hakevat imaaminsa mieluummin muslimimaista”, vaikka ”Euroopassa on haluttu tukea maltillista islamia järjestämällä omaa imaamikoulutusta”. Siinäpä arvoitus.

Tämä monikultturistien hyvää tarkoittava ja letkeä älynystyröiden hieronta sekä aivojumppa muuttuvat kuitenkin tahattomaksi komiikaksi, kun muistetaan, että Euroopan kansallismielisissä piireissä vastaukset näihin ongelmiin on löydetty jo ajat sitten.

Valtiotieteestä valtiovaltaa – valtiovallasta valtiotiedettä

UPI on laitos, jossa on tiedostettu wittgensteinilais-pragmatistinen näkemys, että jokainen sana on ulkopolitiikassa myös teko. Mutta myös valheellisuudella pitäisi olla rajansa, ainakin jos näkemykset ja tulkinnat halutaan esittää tieteenä eikä poliittisena propagandana. Muuten tätäkin lehteä tehdään kuin Eppu Normaalin laulua: ”Tässä vaiheessa, laulun aiheessa koittaa vaihe uus, kantaa ottavuus.”

Ulkopoliittisen instituutin pellet onnistuivat nyt hukkaamaan hyvän teeman, jossa oli tarkoitus käsitellä kansallisia identiteettejä ja niiden merkitystä maailmassa. Näyttää siltä, että Ulkopoliittinen instituutti ja Ulkopolitiikka-lehti ovat poliittisen vasemmiston ja löperöliberaalin poliittisen oikeiston hallussa. Valtiollinen ja eduskunnan alainen UPI on yksi esimerkki siitä, kuinka valtiotieteestä tehdään valtiovaltaa ja valtiovallasta valtiotiedettä.

Ulkopolitiikan sosialisoituminen ei ole mikään ihme, sillä ulkoasiainministeriö on ollut vuosikymmenet demarien hallussa aina alkaen Martti Ahtisaaren, Tarja Halosen, Erkki Tuomiojan, Jaakko Iloniemen ja Kimmo Kiljusen ajoista. Kansainvälisen politiikan opetus on niin ikään vasemmiston itselleen sosialisoimaa. Esimerkiksi Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki on kahlinnut itsensä tukevasti Vasemmistoliittoon.

Näiden ideologisten pidäkkeiden vuoksi kyseisillä tahoilla ei pystytä ymmärtämään, millä tavoin heidän paheksumansa ”kansallismielisyyden kasvu” juontaa juurensa kansojen itsemäärämisoikeuden, demokratian ja individualismin palauttamisyrityksistä. Demokratialla ja kansandemokratialla taas on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla, jota käytettäessä lamput menevät himmeiksi niin Brysselissä kuin Jekaterinburgissakin.

On hämmästyttävää, kuinka kevyin perustein, kehnolla analyysikyvyllä ja vähäisellä filosofian sekä poliittisten aatteiden tuntemuksella voidaan nimittää ulkopoliittista asiantuntemusta vaativiin tutkimus- ja johtotehtäviin. Usein syntyy kuva, että tutkijat, virkamiehet ja poliitikot ovat näitä asioita käsitellessään aivan sumussa eivätkä ymmärrä varsinkaan kansallisen edun puolustamiseen tähtäävästä sosio- ja psykodynamiikasta mitään.

Kun laittaa hieman lisää huulipunaa, sujuu EU-kritiikitön propagandapuhekin paremmin.

9. tammikuuta 2017

He pussasivat Putinia pepulle


Donald Trumpin valinnasta johtuva voimasuhteiden muutos alkaa näkyä Euroopassa, sillä Suomi ja Ruotsi ovat aloittaneet lohen loimutuksen Venäjän kanssa. Ruotsin pääministeri Stefan Löfven ilmoitti eilen tavoittelevansa aiempaa ”sovittelevampaa suhdetta” Venäjään. Putin puolestaan ilmoitti saapuvansa kuin palava bensavana Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhliin. Sergei Lavrovin kanssa hän lappaakin täällä kuin autonomisessa protektoraatissa.

Niinistö taas on ainoa EU:n valtionpäämies, joka rupattelee Putinin kanssa puhelimitse ja vierailee tuon tuostakin Moskovassa tai lähettää sinne jonkun ministerinsä. Tällaisessa myönnyttelyssä on vaaransa, sillä Putin on kuin suomalainen sinapinsyöjä. Kahta hän ei vaihda: Ukrainaa eikä Syyriaa.

Sitä paitsi Venäjä on siirtynyt reaalipolitiikan tekoon, jossa ei noudateta eikä uskota muuta kuin sotilaallista pelotetta ja vallan käyttöä. Perustelin jo tässä, tässä, tässä ja tässä, miksi EU-maiden ei pidä myöntyä Venäjän vallanhalulle ja miksi EU-valtiot eivät saa alkaa sooloilla Venäjän kanssa.

Aivan omituinen oli Maanpuolustuskorkeakoulun entisen strategin ja professorin Alpo Juntusen joulukuinen kannanotto, jonka mukaan Suomen ainoaksi mahdollisuudeksi jää tehdä sotilasliitto Venäjän kanssa. Uudesta YYA-sopimuksesta seuraisi käytännössä potkut Euroopan unionista ja liittyminen Valko-Venäjän seuraksi Euraasian unioniin.

Juntusen mielipide voidaan ymmärtää ulkopoliittiseksi hämäykseksi, ironiaksi tai epätoivon ilmaukseksi, tai sitä voidaan pitää yrityksenä tavoitella lisää määrärahoja Suomen itsenäiselle puolustukselle. Huolen herättäminen toimii tässä suhteessa hyvin. 

Tammikuun uutistyhjiössä monet näkevät tilaisuutensa, vähän niin kuin sotilaallisessakin tyhjiössä. Niinpä Stefan Löfvenin eilinen kannanotto voidaan nähdä samassa valossa. Yleisestä asevelvollisuudesta luopuneessa Ruotsissa yritetään nyt kerätä puolustustahdon rippeitä, ja Venäjää tyynnyttelemällä halutaan voittaa aikaa varustautumiseen ja toimintakyvyn palauttamiseen entiselle tasolle.

Tässä tehtävässä ulkovaltojen myönnyttely ja puolustuskyvyn aliarviointi eivät tosin toimi kovin hyvin. Ne pikemminkin lietsovat tappiomielialaa. Tasan neljä vuotta sitten Juntunen väitti, että Suomen puolustus kestäisi vain ”muutamia tunteja”, ja tällä mielipiteellään hän myötäili Ruotsin puolustusvoimien komentajaa Sverker Göransonia. Myös näissä kannanotoissa voidaan nähdä halua vaikuttaa armeijoiden määrärahaleikkauksiin.

Jatkuvasti käynnissä oleva keskustelu ja sen synkistyminen ovat merkkejä Nato-oven narisemisesta kiinni. On varmaankin totta, että aseet käsistään antavista Suomesta ja Ruotsista ei olisi toistensa tukijoiksi, mutta yhtä varmaa on, että molempien liittoutuminen Venäjän kanssa merkitsisi Venäjän pääsyä päämääränsä Suomenlinnan valtauksen metodilla: laukaustakaan ampumatta.

Sellaisen valtion kanssa ei pidä flirttailla, joka rikkoo kansainvälistä oikeutta, käy informaatiosotaa vaikuttamalla muiden valtioiden vaaleihin ja polkee ihmisoikeuksia kuin tulpatonta mopoa. Tässä mielessä myös Suomen yritys järjestellä Yhdysvaltain ja Venäjän suhteita Trumpin ja Putinin tapaamista valmistelemalla kaatuisi Venäjän hyväksi samaan tapaan kuin Kekkosen-aikainen ydinaseettoman Pohjolan vaatiminenkin. Se saisi Suomen näyttämään ETYK-hotellilta, jonka hiihtokeskuksissa suojaudutaan aurinkolaseilla Venäjän tekemiltä kansainvälisiltä rikoksilta.

6. tammikuuta 2017

Paaville vastapaavi


Jussi Halla-ahon ilmoitus Perussuomalaisten puheenjohtajavaaliin lähtemisestä tuli taktisesti otolliseen aikaan osuessaan alkuvuoden uutistyhjiöön. Haasteen heittäminen Timo Soinille käynnisti heti monenlaisia arvailuja eri ehdokkaiden mahdollisuuksista ja puolueen linjasta.

Muiden odottaessa Soinin ilmoitusta omasta jatkostaan Halla-aho otti aloitteen omiin käsiinsä, mikä tekee hänestä nimenomaan haastajan istuvan puheenjohtajan jäädessä altavastaajan rooliin. Soinia on jo kiitelty ja kukitettu julkisessa sanassa kuin tehtävistään luopuvaa.

Uuden Suomen toimittaja Linda Pelkonen kirjoitti tänään, että keskeinen jakava tekijä Perussuomalaisten keskuudessa olisi suhtautuminen Euroopan unioniin. ”Jos Halla-aho voittaisi, puolueessa kävisi iso kato EU-kriittisyyden takia puoluetta kannattavien keskuudessa”, hän sanoi.

Kannanotto on perusteeton ja vähän käsittämätönkin. EU-kriittisyys ei ole ollut perussuomalaisille mikään itseisarvo. Puoluejäsenten ja kannattajien suhtautuminen Euroopan unioniin on ollut pelkästään pragmaattista. Ei ole vastustettu tai kannatettu EU:ta sinänsä, vaan suhtautuminen on vaihdellut sen mukaan, onko jäsenyydestä Suomelle hyötyä ja onko se kansallisen etumme mukaista.

Aivan samanlaista on ollut suhtautuminen sotilaalliseen liittoutumiseen. Sitäkään ei ole tarkasteltu itseisarvoisena kysymyksenä, pitääkö liittyä Natoon vai ei, vaan suhtautumisen on ratkaissut tärkeämpi päämäärä: edistäisikö se Suomen kansallista turvallisuutta vai ei?

Sen enempää Halla-aho, Soini, Niinistö kuin Terhokaan eivät ole käsittäneet Euroopan unionin jäsenyyttä tai jäsenyyttämme euroalueessa fundamentalistisesti ”päämääräksi sinänsä” vaan pelkästään politiikan välineeksi, jonka kautta voidaan toteuttaa Suomen etujen mukaista politiikkaa, tai sitten ei.

Niinpä suhtautuminen EU:hun ei ole keskeinen arviointiperuste pohdittaessa ehdokkaiden eroja tai puolueen mahdollista linjanmuutosta. – Mikä se sitten on? Suhtautuminen maahanmuuttoonko?

Ei ole sekään. Monet toimittajat ja politiikan kommentaattorit osoittavat poliittisen filosofian asiantuntemattomuutta takertumalla maahanmuuttokysymykseen ja mieltämällä sen joksikin erillisasiaksi, aivan niin kuin he pitävät maahanmuuttoa arvostelevia puolueitakin ”yhden asian liikkeinä”.

Todellisuudessa maahanmuuttokritiikin taustalla on paljon tätä pintailmiötä suurempi poliittinen aate, joka juontaa juurensa aina hegeliläis-snellmanilaisesta kansallismielisyydestä. Kyseessä on kansallista etua edistämään pyrkivä liikehdintä, jonka yksi ilmaus on haittamaahanmuuton vastustaminen.

Sen piiriin voidaan lukea saumattomasti myös globalisaatiota, taloudellisen itsemääräämisoikeuden menetystä, pääomien ja työpaikkojen pakenemista ja turvallisuuden heikkenemistä vastaan suunnattu arvostelu. Ja tietysti myös työskentely taloudellisen ja poliittisen itsemääräämisoikeutemme palauttamiseksi. EU mielletään tässä tehtävässä pelkäksi instrumentiksi, jolla ei pitäisi olla muuta arvoa kuin kansallisen etumme vahvistaminen.

Mikä se jakava tekijä puolueen sisällä sitten on, jos se ei ole EU eikä maahanmuutto? – Vastaus: jakolinja kulkee arvokonservatiivisten sosiaalipersujen ja nykyaikaisten sekä edistyksellisten kansallismielisten välillä.

Arvokonservatiivit ovat muistuttaneet kristillisdemareja mielipiteiden muodostuksessaan. Äänestäjät eivät kuitenkaan lämpene abortin vastustamiselle, eutanasian kieltämiselle, katolilaisperäiselle ehkäisyn vastaisuudelle, homoavioliittojen peruutusyritykselle eivätkä muille seksuaalista rajoittuneisuutta ilmentäville tarkoitusperille. Konservatiivisuudella ei ole tulevaisuutta.

Timo Soini on toki johtanut puoluettaan etevästi, ja sanankäyttäjänä hän on vailla vertaa laukaistessaan tavan takaa jotakin sattuvaa. Mutta kansallista etua ajavaa poliittista linjaa ei ole voitu rakentaa tällaisten irrallisten teemojen varaan, ja tämä tietty ohjelmattomuus paistaa myös ministeri-Audien tummennettujen ikkunoiden läpi.

Perussuomalaisten arvokonservatiivinen siipi kiinnittää liiaksi huomiota arkaistisiin aiheisiin: sotaveteraanien kuntoutuksen, pilkkilupakysymyksen ja muiden kansalliseen kalmistoon kuuluvien kysymysten käsittelyyn samalla, kun kansalliseen itsemääräämisoikeuteen liittyvät ongelmat jätetään auki. Tämä on taaksepäin katselevaa ja aatteellisesti raihnaista politiikkaa, jossa keskitytään hoitamaan hautoja.

Vapaamielinen puolue on ollut lähinnä yhdessä asiassa: aselakikysymyksessä. Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeellä vaikuttavan oikeiston tavoin se on vastustanut käsiaseiden rajoittamista, vaikka puolue ei pystykään vastaamaan siihen, mihin sen jäsenet noita pyssyjään oikeastaan tarvitsevat. On suuri erehdys ratsastaa mielikuvalla, joka perustuu valtion väkivaltamonopolin murtamiseen ja sen ottamiseen omiin käsiin.

Yhtä suuri erehdys on ollut saarnata nuorille ihmisille vanhoja Mooseksen kirjan aikaisia seksuaalinormeja. Tässä suhteessa konservatiivit eivät ole olleet yhtään arvostelemiaan nenärengasfeministejä parempia. Yhdessä vihervasemmiston, pataporvarien, muslimien ja oikeistolaisten näennäisliberaalien kanssa nämä jääräpäät ovat kiljuneet puritaanisten ja viktoriaanisten normien sekä rajoitusten puolesta ja sitä kautta saaneet kansallismielisyyden näyttämään vanhanaikaiselta ja tunkkaiselta museorihkamalta.

Entä sitten aito kansallismielisyys? Todellinen kansallismielisyys perustuu vitaalisuuden ja fertiiliyden periaatteille, joista aseksuaalisuus ja poliittisen korrektiuden tavoittelu ovat kaukana.

Jotta kansallismielinen ajattelu voisi voittaa ja saavuttaa tuloksia, sen pitää edistää länsimaisten ihmisten itsemääräämisoikeutta, vapaata seksuaalista kohtaamista, elämää ja rakkautta. Kansallismielisyys sinänsä perustuu tulevaisuuden toivoon, ja vihervasemmistolaiseen tappiomielialan lietsomiseen verrattuna se on tulevaisuuden toivo.

Kansallismielisyyden nousulla on oma yhteiskunnallinen tilanteensa ja hetkensä, ja koko ajan sen asema vahvistuu, sillä motiivit käyvät päivä päivältä selvemmiksi. Kansallista etua puolustamaan noussut aate on ottanut viime vuosina valtavan harppauksen eteenpäin, ja se on rynnistänyt seinänvierustoilta poliittisen näyttämön keskelle alkaen hallita keskustelua.

Se on osoittanut olevansa älykkäin keino haastaa vasemmiston ja kapitalistien yhdessä hehkuttama internatsistinen järjestelmä, jonka tuloksena työpaikat ovat valuneet kehitysmaihin, ja vastalahjaksi me olemme saaneet elintasopakolaisia.

Kansallismielisen ajattelun olisi saatava ihmiset uskomaan, että sillä on tulevaisuutta. Tämä tie ei kulje perussuomalaisten ministeripoliitikkojen noudatteleman konservatiivisuuden, opportunismin eikä laissez-fairen kautta. Vaikka Jussi Halla-aho on viisas mies, en ole varma, ymmärtääkö hänkään, kuinka suuresta asiasta, ilmiöstä ja tehtävästä kansallisvaltioista koostuvan Euroopan jälleenrakentamisessa on kysymys.

Laajassa skaalassa katsellen jostakin tällaisesta hänen asettumisessaan puheenjohtajaehdokkaaksi voisi olla kysymys: kyse on valinnasta konservatiivisuuden ja edistyksellisen kansallismielisyyden kesken. Tämän mukaan Perussuomalaisella puolueella on vihdoinkin mahdollisuus kehittyä aidoksi kansallismieliseksi puolueeksi eurooppalaisten kansallismielisten puolueiden tavoin.

Puutun lopuksi jonkin verran johtajuuden kysymykseen. Pidän Halla-ahoa aatteellisesti etevämpänä linjanvetäjänä kuin muita mahdollisia ehdokkaita, mutta intellektuellien tapaan hän ei ole kovin sosiaalinen, joten epäilen menestystä ihmisten johtajana.

Jotta puolueella olisi tulevaisuutta, sen olisi saatava jokainen kansallista etua tavoitteleva suomalainen tuntemaan itsensä hyväksytyksi, sosiaalisesti viehättäväksi ja fyysisesti vahvaksi, mikä merkitsee luopumista syyttelyn politiikasta. Vain täten liike voi osoittautua hyödylliseksi ihmiselle ja ihmisen panos liikkeelle.

Niinpä jokainen suomalainen ihminen olisi saatava tuntemaan, että häntä kunnioitetaan ja että hänellä on jotakin ainutlaatuista annettavaa. Näitä asioita laiminlyömällä Perussuomalaiset ovat varmistaneet vihervasemmiston heitä kohtaan suuntaaman kritiikin mutta eivät käännyttämään heitä kannattajikseen. Puolue on keskittynyt vastustamiseen, mutta hallituksessa olon aikana tuo vastustaja on kadonnut näkyvistä ja imaissut osan kannattajista takaisin entisiin riveihin suomalaisen yhteiskunnan tappioksi.

Demarit ja vihreät ovat vahvistuneet gallupeissa, koska ihmiset ovat unohtaneet, mitä he hallituksessa ollessaan tekivätkään. Kansalliseen sekoomukseen pettyneet ovat siirtyneet kokoomuksen puisto-osastoon, ja epävarmat liikkuvat äänestäjät ovat palanneet Perussuomalaisista Sdp:hen.

Perussuomalaisten mahdollinen puheenjohtajan vaihdos osuu tänä vuonna hyvään aikaan, sillä puolue tarvitsee kasvojenpesun, kun hallitusvastuu on syönyt pois suuren osan kannatuksesta. Kannatuksen lasku ei ole kuitenkaan johtunut ensi sijassa puolueesta itsestään vaan siitä, että hallituksessa on jatkuvasti tilanne kaksi vastaan yksi. Leikkaukset ovat koetelleet kipeämmin perussuomalaisten kannattajia, joten kritiikki on satanut perussuomalaisten laariin, kun taas kokoomuksen ja keskustan äänestäjille valtiontalouden säästöistä on voinut olla jotain hyötyäkin.

Patakinnas päähän: seuraavassa puoluekokouksessa valitaan paaville vastapaavi.

1. tammikuuta 2017

Triumfi uudelle vuodelle


Uusi vuosi on hyvien diilien paikka. Pian virkaansa astuvalla Donald Trumpilla tällainen tilaisuus on. Hänen alaansa ovat sopimukset. Se on huomattu myös Venäjällä. Syyrian väkivaltaista hallitusta tukeva Venäjä viimeisteli Aleppon-pommituksensa loppuun viime vuoden lopulla pohjustaakseen tietä neuvotteluille Yhdysvaltain kanssa.

Odotukset ovat Venäjän puolella korkealla, sillä sopimusteitse on mahdollista tuottaa suuria ulkopoliittisia voittoja. Venäjä voi esimerkiksi pystyä vakiinnuttamaan sillanpääasemansa Syyriassa, joka on Lähi-idän hallinnan kannalta yhtä tärkeä Venäjälle kuin Turkki on Natolle.

Länsivallat ovat käyneet Syyriassa keskinäistä sotaa. Venäjä on tukenut hallitusta ja al-Assadia, kun taas länsivallat ovat asettuneet demokratiaa vaativien kapinallisten puolelle. Kriisin ratkaisemiseksi on suuri paine, sillä Eurooppaan tulviva pakolaisvirta pitäisi saada loppumaan ja sotaa paenneiden päästä palaamaan kotikonnuilleen. Venäjä on Aleppon pommituksia säätelemällä säädellyt myös pakolaisvirtoja.

Syyrian sodan ja Ukrainan kriisin lopettaminen

Ratkaisun avaimet eivät ole kuitenkaan länsivaltojen, Naton, Yhdysvaltain tai Donald Trumpin käsissä vaan Venäjän.

Yhdysvalloilla ja EU:lla olisi kaikki syyt saada rauha aikaan Syyriassa. Yhdysvallat, EU ja YK vaativat lisäksi Venäjän vetäytymistä Ukrainan alueilta talouspakotteista luopumisen vastineeksi. Putinin olisi helppo ratkaista omaa maataan koetteleva taloussaarto perääntymisellä, sillä uudessa tilanteessa vetäytymistä ei tarvitsisi kokea arvovaltatappiona. Osittain tätä mahdollisuutta pohjustaen Venäjä on voinut Donald Trumpia suitsuttaakin.

Donald Trumpin marinoimiseen voi kuitenkin olla myös toisenlaisia syitä. Venäjä toivoo, että länsivallat luopuisivat Venäjää koskevista vaatimuksistaan ja sallisivat Krimin valtauksen, Itä-Ukrainan miehityksen ja Syyrian tilanteen jäädä voimaan. Mikäli Trump suostuu tämäntapaiseen diiliin, se merkitsee etupiirijakoon perustuvan ulkopolitiikan paluuta eikä ole lännelle hyväksi.

Ratkaisijan roolissa on Venäjä. Venäjä voisi lopettaa Syyrian sodan asettumalla Yhdysvaltain, Ranskan, Britannian ja demokraattisten oikeusvaltioperiaatteiden puolelle sekä avustamalla kapinallisia syöksemään perustuslainvastaisella kolmannella kaudellaan oleva al-Assad vallasta. Tätä Venäjä ei kuitenkaan tee vaan jatkaa Syyrian hallituksen tukemista.

Häviäjiä ovat tässä tapauksessa länsimaat, jotka kärsivät islamin laajenemismotiiveista, ja Syyrian kansa, jota Venäjä piinaa omalla vaikutusvallan tavoittelullaan. Koska al-Assadin voi syrjäyttää lähinnä Venäjä vetämällä hänen hallinnoltaan tuen, Syyrian sisällissota voidaan lopettaa, mikäli Yhdysvaltain seuraava presidentti ja Vladimir Putin pääsevät sopimukseen ja kapinalliset kansanvaltaisesti vapauttavat al-Assadin tehtävistään.

Kerta ei ole suinkaan ensimmäinen, kun Venäjä tai sen edeltäjä on tukenut jotakin hallitusta, jota epäillään kansanmurhasta tai ihmisoikeusrikoksista. Syyria saa Venäjältä edelleen lainoja, aseita ja koulutusta. Tuekseen Venäjä on hankkinut Kiinan, joka puolestaan on Pohjois-Korean merkittävin myötäilijä ja auttoi Pakistania rakentamaan ydinpommin kansainvälisen ydinsulkusopimuksen vastaisesti.

Suurvaltojen sopuun pääseminen Syyriassa edellyttää Venäjän vetäytymistä myös Ukrainasta ja Krimiltä. Länsivallat eivät taivu Venäjän tahtoon Syyriassa, koska Venäjä pitää laittomasti valtaa myös Ukrainassa. Niinpä Venäjän tulisi vetäytyä molemmilta alueilta. Juuri Venäjän uppiniskaisuus ja aggressiivinen ulkopolitiikka muodostavat sen suurvaltapoliittisen syyn, jonka vuoksi sopimusta ei synny ja sota Syyriassa jatkuu. Tässä suhteessa Putin on kuin suomalainen sinapinsyöjä. ”Kahta en vaihda: Syyriaa ja Ukrainaa.”

Vaarallista on, mikäli triumfisaatossa Yhdysvaltain presidentiksi edennyt Donald Trump tekee Putinin kanssa diilin, jonka mukaisesti Venäjä vetäytyy Syyriasta mutta pitää Krimin ja osan Ukrainasta. Tämä olisi tappio lännelle, koska Venäjä saisi pysyvästi voimaan osan jo hankkimistaan voitoista mutta länsi ei yhtäkään uutta parannusta. Siksi EU ja Yhdysvallat eivät saa antaa periksi eivätkä tinkiä pakotteista Venäjää vastaan.

Yhdysvallat ja Euroopan unioni

Trumpin kannattaa harkita tarkoin, kenen puolelle asettuu Euroopan lähialueita ravistelevissa kriiseissä. Yhdysvaltojen tärkein ulkopoliittinen suhde on sen suhde Euroopan unioniin. USA ja EU ovat toistensa suurimmat kauppa- ja investointikumppanit.

Yhdysvallat ja EU ovat olleet poliittisia liittolaisia lähes kaikissa kansainvälisen politiikan kysymyksissä, vaikka näkemyseroja esiintyykin voimankäyttöä koskevissa asioissa. Niinpä Trumpin ja Putinin ystävyys jäänee ohueksi, sillä Yhdysvaltain ja Venäjän taloudellisella kumppanuudella ei ole mitään merkitystä Yhdysvaltain asemalle ja toimintakyvylle.

Enemmän Venäjällä on ollut merkitystä Euroopan unionille, jonka välit Putinin hallintoon ovat Yhdysvaltain Venäjä-suhdetta huonommat. Koska EU kestää vaivatta tämän, en usko myöskään Yhdysvaltain ryhtyvän pelaamaan taloudellisista suhteistaan Venäjän ehdoilla. En myöskään usko kovin paljon sellaiseen Alexander Stubbin pelkäämään kauppasotaan, jota alettaisiin nyt käydä Yhdysvaltain ja EU:n välillä.

Viestinnällisistä taidoistaan tunnettu Trump saa todennäköisesti aikaan hyviä diilejä etenkin kansallismielisen Theresa Mayn ja konservatiivisen Angela Merkelin kanssa. Voi olla, että yksimielisyys löytyy helposti myös Marine Le Penin kanssa, mikäli hänen puolueensa voittaa Ranskan vaalit. Kansallismielisten puolueiden ja poliitikkojen nousu voi myös tervehdyttää kansainvälistä politiikkaa, joka kärsii internatsismin aiheuttamasta poliittisen toimintakyvyn kuoliosta.

Suomen asema uudessa maailmanjärjestyksessä

Riskinä uusien sopimusten syntymisessä on, että suuret vallat ja vähän pienemmätkin valtiot sopivat Suomen ja Ruotsin asemasta meidän ohitsemme. On mahdollista, että Suomen ja Ruotsin asemasta tehdään jonkinlainen peliväline tai että Nato tekee ehdottoman päätöksen, jonka mukaan se ei ota uusia jäseniä.

Näin syntyvä kiusallinen tilanne – Nato-option pois haihtuminen ja oven kertakaikkinen sulkeutuminen – eivät ole kuitenkaan Trumpin, Putinin tai eri puolilla maailmaa nousevan suuren johtajuuden vikoja. Ne ovat seurauksia Suomen sosiaalidemokraattisten presidenttien ja ulkoministerien jahkailusta ja uppiniskaisuudesta. On pelkästään suomalaisten oman sinisilmäisyyden ja hyväuskoisuuden syytä, että maamme ei ole hakenut Naton jäsenyyttä ajallaan. Oman perusfilosofiani mukaan kaikki hyvät asiat tehdään heti, eikä missään ole myöhästyminen niin pahasta kuin sodassa.

Jos Yhdysvallat vetää suojaavan kätensä Euroopan yltä, Euroopan maat joko vahvistavat omaa puolustustaan tai tekevät kukin oman sopimuksensa Putinin kanssa. Jälkimmäinen mahdollisuus on todennäköisempi ja Suomen kannalta huonompi. Asiasta oirehtii omituisella tavalla myös strategi Alpo Juntusen kannanotto, jonka mukaan Suomen kannattaisi liittoutua Venäjän kanssa sotilaallisesti. Maanpuolustuskorkeakoulun entinen professori tuskin on ajatellut aivan loppuun asti, mitä uudesta YYA-sopimuksesta Venäjän kanssa seuraisi: välitön erottaminen EU:sta ja siirtyminen Valko-Venäjän seuraksi Euraasian unioniin.

Tässä nähdään, kuinka tärkeää USA:n läsnäolo on Suomen kaltaiselle maalle. Jos EU alkaa rakoilla eri maiden Venäjä-sooloilun kautta, se vahvistaa Venäjän valtaa ja horjuttaa vallan tasapainoa Euroopassa.

Syinä paljon parjattuun epäluottamuksen leviämiseen eivät ole mediassa nimetyt ”terrorin pelko” tai vieraita kulttuureja koskeva ”ennakkoluuloisuus”. Syinä epäluottamukseen ovat terrorin aiheuttama uhka ja vieraiden kansojen laajenemismotiiveja koskeva ennakkotietoisuus.

Vain, mikäli suomalaiset pitävät kiinni lammasmaisesta hyväuskoisuudestaan ja päkäpäisestä maahanmuuton sekä monikulttuurisuuden lietsomis- ja levittämishalustaan, voivat kansalaiset valehdella toivottavansa toisilleen hyvää uutta vuotta.

Siinä tapauksessa kohdatkaamme avoimin mielin uusi monikulttuurinen maailmanjärjestys. Pankaamme pois pelko ja ennakkoluuloisuus ja tehkäämme tästä vuodesta todellinen suurten sanojen vuosi. Avatkaamme sydämemme jokapäiväisille terrori-iskuille ja alistukaamme vieraiden kulttuurien valtaan.

Sillä vasta veitsi kurkulla suomalaiset heräävät ”Pohjois-Euroopan syvää rauhantilaa” tolkuttavasta unestaan havahtuen sillä tavoin ymmärtämään todellisen tilanteemme vakavuuden, joka perustuu tosiasiaan, että taetta sen enempää sotilaallisen kuin kansantaloudellisenkaan selustamme varmistamiseen ei kerta kaikkiaan ole, vaan lennämme kuin kalifi Harun El-Pullah bagdadilaisen taikamaton päällä.

31. joulukuuta 2016

Löydä somepersoonasi


Sosiaalisen median suosituimpia mielipidefoorumeja ovat erilaiset blogit ja Facebook. Minulle on tullut joskus kyselyjä ja tökkäyksiä sen johdosta, että en ole reagoinut Facebook-profiilini kaveripyyntöihin (kiitos niistä!) enkä ole muutenkaan toiminut Facebookissa aktiivisesti.

Tämä johtuu Facebookin lohduttomasta tilasta. Aiemmin naamakirjassa saattoi pitää toisilleen näkyvissä olevia kavereita. Heistä ei ollut vielä muodostunut joukkueita, eivätkä he alkaneet riitelemään keskenään. Takavuosina myös tykkäysnapilla osoitettiin ahkerasti sympatiaa. Nykyään Facebookissa tummuu läski (ainakin vertauskuvallisesti), eikä Facebook olekaan enää mikään Pacebook vaan Racebook tai Hatebook, jossa kerätään nuijamiesten laumoja toinen toisensa vastaisiin rökityksiin.

Muutamat nuoret miehet perustivat Facebookin yliopistonsa sisäiseen viestintään, jotta toisistaan vieraantuneet opiskelijat voisivat paremmin löytää toisensa. Se luotiin yksilöiden ja pienryhmätason kohtaamista varten. Henkilökohtaiseen mikrotason kanssakäymiseen laadittu foorumi ei kuitenkaan sovi sellaiseen makrotason poliittisia asioita koskevaan argumentaatioon, johon sitä nykyään käytetään, kun erilaiset intressiryhmät käyvät siellä kiivasta mielipidesotaa.

Tietokonealan slangia käyttääkseni ”palvelu” tai ”portaali” ei ”tue” poliittisen argumentaation esittämistä. Yhtä huono siihen on yhden lauseen totuuksia levittävä Twitter, sillä politiikassa ei ole yhden lauseen totuuksia.

Yksi selitys Facebookissa myrskyävään informaatiosotaan on se, että siellä kohtaavat eritaustaiset ihmiset valikoitumattomasti. En tarkoita nyt ensisijaisesti etnistä taustaa vaan älykkyyttä. Facebook tuo yhteen ihmiset, joilla ei ole kognitiivisia edellytyksiä ymmärtää toistensa ajatusmaailmaa eikä myöskään yhteisiä kokemuksia. Tutkimuksissa on osoitettu, että ihmiset, joiden älykkyysosamäärä poikkeaa toisistaan enemmän kuin 15 pisteen verran, puhuvat toistensa ohi. Myös se todellisuus ja kokemusmaailma, jossa eletään, on hyvin erilainen.

Facebookissa nämä kuitenkin yhdistyvät vulgaaristi, ja seurauksena on mehukkaita mutta vähähedelmäisiä riitoja, joista jää käteen sama kuin käsiin hajonneesta talkkunapussista. Tykkääminen on toki helppoa, mutta heti kun siirrytään tietopuolista ymmärrystä koskeviin kysymyksiin, harmonian havina katkeaa kuin kanan lento. Siksi oikea pelimies ei käytä Facebookia. Koska itse liikun internetissä kuin pelimies Las Vegasissa, haluan myös perustella näkemykseni huolellisesti enkä käytä lainkaan noita sähkösanomatyyppiseen viestintään perustettuja laareja. Sen sijaan argumentoin asiani blogikirjoituksissani, kuten nyt esimerkiksi tässä.

Persoonallisuus verkkokannanottojen selittäjänä

Filosofina ja sosiaalipsykologina olen perehtynyt persoonallisuustesteihin. Persoonallisuuden testaaminen perustuu typologoihin ja olemusajatteluun, jota voidaan aina arvostella leimaavuudesta. Mutta persoonallisuuden käsite on omalla tavallaan informatiivinen, eikä tietoa ihmisten henkisistä ominaisuuksista voida kovin hyvin saavuttaa ilman noita epäilyttäviltä vaikuttavia testejä.

Seilattuani sosiaalisessa mediassa koko sen olemassaolon ajan olen vakuuttunut siitä, että someriitojen syynä ovat useasti ihmisten persoonallisuudessa vallitsevat erot. Ulkonäköön, ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja älykkyyteen liittyvät objektiiviset eromme ovat vähemmän vaikuttavia verrattuina niihin eroihin, joita luonnetypologisesti määriteltävissä olevat persoonallisuuden erot tuottavat mielipiteiden muodostukseemme. Tietenkin myös yllä luetellut ulkoiset tai henkiset piirteet kuuluvat persoonaan, mutta persoona on myös sinänsä oma tutkimuskohteensa, jonka testi paljastaa tai jopa luo. Persoonallisuudella voidaan tarkoittaa ihmisen luonteen osaksi jäykistyneitä tai kaavoittuneita reagoimis- ja toimintamuotoja.

Eräs paljon käytetty persoonallisuustesti on Katherine Briggsin ja Isabel Myersin kehittämä tyyppi-indikaattori, joka kuvaa persoonallisuutta neljän ulottuvuuden (asenne ympäristöön, tapa hankia tietoa, päätöksenteon peruste ja elämäntyyli) mukaan. Se nojaa osittain myös psykoanalyytikko Carl Gustav Jungin teorioissaan valaisemiin kahdeksaan kognitiiviseen toimintoon. Tämän mukaan ihmiset ovat joko introverttejä (I) tai ekstroverttejä (E), joko tosiasiallisia (S) tai intuitiivisia (N), joko ajattelevia (T) tai tuntevia (F) ja joko harkitsevia (J) tai spontaaneja (P). Testin erään sovellutuksen voi tehdä kotitehtävänä tästä.

Kyseisen typologian valossa voidaan tutkia myös poliitikkoja ja poliittista mielipiteiden muodostusta. Alexander Stubbin persoonallisuustyyppi alkaisi oletettavasti kirjaimella E, eli hän on ilmeinen ekstrovertti, kun taas Timo Soinin testitulos alkaisi luultavimmin kirjaimella I, eli hän on todennäköinen introvertti. Mikki Hiiri puolestaan on tyypillinen nörtti, ja hänen poikansa ovat Vertti ja Mortti, eli turhan orjallisesti persoonallisuustesteihin ei pidä suhtautua!

Vaikka Briggsin-Myersin testiä vastaan on esitetty ansaittua kritiikkiä (aivan niin kuin persoonallisuuden ja luonteen käsitettä kohtaan yleensäkin), joitakin tiedon jyviä sen kautta erottuu. Vastatessani testissä rehellisesti saan itse tulokseksi ENTJ, ja vastatessani vielä rehellisemmin (eli jyrkemmin painotuksin) saan tuloksen INTJ. Samoja tuloksia saavat melkein kaikki kaverinikin, joten ei ihme, että olemme kavereita.

Verkkokeskustelujen taso riippuu persoonallisuustyypeistä

Miten tämä liittyy sosiaaliseen mediaan? Siten, että se osoittaa verkossa vellovia mielipiteitä koskevat argumentit ennalta arvattaviksi ja riippuviksi ihmisten persoonallisuustyypeistä. Esimerkiksi Uuden Suomen puheenvuoropalstalla esitettävät kannanotot ovat suoraan luettavissa kirjoittajien ilmeisistä persoonallisuustyypeistä. Vastaavasti heidän persoonallisuustyyppinsä ovat pääteltävissä heidän poliittisista kannanotoistaan. Niistä muodostuu kokonaisia ajatusklustereita.

Rintamalinjojen kesken vallitsevia eroja ei voida selittää esimerkiksi asuinpaikkaan tai sukupuoleen liittyvillä muuttujilla, sillä mielipidelinnakkeet ovat muodostuneet tiettyjen elämää tärkeämmiksi koettujen teemojen ympärille täysin näistä ominaisuuksista riippumatta. Tällaisia jyrkkiä mielipide-eroja tuottavia teemoja ovat muiden muassa maahanmuutto, islam, kristinusko, perussuomalaisuus, feminismi, monikulttuurisuus, Nato ja Venäjä. Luetteloon voitaisiin lisätä vielä karhu, susi, kossu, ilves, hyvä taide, sosiaaliturva, protestanttinen työetiikka ja suomalaiset saunatavat.

Pidettyäni Uudessa Suomessa blogia kuuden vuoden ajan arvaan melkein jokaisen Uuden Suomen keskustelupalstalla esitettävän mielipiteen ennakolta tuntien esittäjän persoonallisuustyypin. Persoonallisuustyypin kanssa kilpailee tärkeimmän selitystekijän paikasta vain jäsenyys jossakin intressiryhmässä (kuten Sdp:ssä, Demlassa, Vihreissä tai Vastarintaliikkeessä), mutta tällöin jonkin intressiryhmän jäseneksi päätyminen voidaan selittää persoonallisuustyypillä eikä persoonallisuustyyppiä poliittisella kannalla. Persoonallisuustyyppi voi nimittäin ohjata etsimään ongelmien ratkaisua tietyllä tavoin ja tietyltä taholta ja siten edistää jonkin tietyn intressiryhmän jäseneksi hakeutumista, mutta intressiryhmän jäsenyys ei aiheuta persoonallisuustyyppiä. Tämä on looginen totuus. Sosialistiksi tai porvariksi synnytään myös luonteenlaadun osalta, ei vain johonkin varallisuusluokkaan sijoittumalla.

Kannanotot, joita sosiaalisessa mediassa esitetään, riippuvat hyvin vahvasti siitä, miten esittäjä asennoituu maailmaan: suhtaudutaanko poliittisiin ongelmiin empaattisesti, tunteenomaisesti ja eläytyvästi, kuten tyypilliset ekstrovertit, intuitiiviset, tuntevat ja spontaanit (ENFP) vai analyyttisesti, järkiperäisesti ja suunnitelmallisesti, kuten tyypilliset introvertit, tosiasialliset, ajattelevat ja harkitsevaiset (ISTJ).

Tämän vuoksi jokaisella olisi itsereflektiivisen pohdinnan paikka: ovatko hänen ajamansa tavoitteet todella perusteltuja vai johtuvatko ne vain hänen persoonallisuutensa piirteistä ja sen mukaisista asenteista? Ne puolestaan voivat olla yhtä hyvin oppimisen, ehdollistumisen kuin biologistenkin ominaisuuksien tuloksia ja johtua esimerkiksi gastroenterologisen elimistön toiminnasta, aivan niin kuin psykoanalyytikko Erich Fromm katsoi loisteliaassa teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness (1973). Joku nörtti muuten ideaplagioi tästä unohdetusta klassikkoteoksesta best sellerin kirjoittamalla muka-uuden oman teoksen nimeltä Suoliston salaisuus (2015), jossa hän banalisoi Frommin tutkimuksen idean madaltamalla persoonallisuuspsykologisen analyysin pelkästään aivotutkimukselliselle tasolle ja väittämällä, että suolisto muodostaa ihmiselle ”toiset aivot”. – Oh, my...

Persoonallisuuden arkkityypit sosiaalisessa mediassa

Persoonallisuutta on luonnehdittu psyykkisten ominaisuuksien melko pysyväksi kokonaisuudeksi. Se voi onneksi tai vahingoksi kuitenkin myös muuttua. Arkkityypillä puolestaan tarkoitetaan (usein tiedostamatonta) tajunnan sisältöä tai sellaisen yleismaailmallista mallia. Se on harvoin pelkästään järkiperäisesti käsiteltävä, ja sillä on oma psyykkinen energiansa.

Niinpä en tarkoita, että tunteellinen maailmaan asennoituminen olisi vähemmän arvokasta kuin järkiperäinen, mutta siitä olen varma, että rationaalinen asenne sopii joka tapauksessa poliittisten ongelmien käsittelyyn paremmin kuin tunteellinen. Olen siis samaa mieltä kuin Aristoteles, joka katsoi, että myös tunteiden kannalta hyvää elämää on elämä järjen mukaan.

Jung käytti arkkityypin synonyymeina myös käsitteitä ’vaisto’, ’demoni’ ja ’mana’. Itse sanoisin, että sosiaalisessa mediassa on lähtenyt jälleen lentoon todellinen Wotan, skandinaavisista Eddoista ja Richard Wagnerin oopperasta ”Nibelungin sormus” karannut, toistuvasti esiin nouseva ylijumala, joka tuntee myös nimen Odin ja toimii ”korppien kuninkaana” sekä valmistautuu maailmanlopun taisteluun.

Olen koonnut tähän loppuun lyhyen luettelon sosiaalisessa mediassa esiintyvistä arkkityypeistä alkaen vähiten haitallisista ja päätyen haitallisimpiin. Luetteloa ei kannata ottaa aivan todesta, sillä se jättää tilaa täydennyksille, eikä kenenkään kannata vetää sen vuoksi joulukuusenpalloja nenäänsä pihkaisesta ja ehkä jo varisevasta Tannenbaumistaan. Siten tulisi vain paljastaneeksi itsensä.

1. Räksyttäjä

Terrieri on maailman ainoa koirarotu joka uskaltaa käydä itseään vahvempien kimppuun tietäen vahingoittuvansa. Räksyttäjä on samanlainen. Hän nälvii, ilkeilee, huomauttelee ja tarttuu yksityiskohtiin aivan niin kuin mainoksen puudelikoirat sidostesukkaan eikä lopeta. Mitään kokonaisuutta hänen omista näkemyksistään ei kuitenkaan hahmotu. Moni mielipidekirjoittaja jää onneksi tälle tasolle.

2. Trolli

Trolli toimii pitkälti räksyttäjän tavoin, mutta siinä missä räksyttäjä arvostelee passiivisesti muiden toimia, trolli pyrkii aktiivisesti keräämään huomiota omilla pelkästään keskustelua keskustelun vuoksi herättävillä kannanotoillaan, jotka ovat tarkoituksellisen rajuja. Haitta-aste on vähäinen trollien läpinäkyvyyden vuoksi. Trollien olemassaolon suurin haitta on, että joitakin kärkeviä mutta tosissaan esitettyjä mielipiteitä voidaan erehtyä luulemaan trolleiksi trollien olemassaolon vuoksi.

3. Myötäilijä

Valtavirtojen myötäilijät ovat trollien vastakohtia, sillä he välttelevät sanomasta mitään omaperäistä tai massoja järkyttävää. He ovat tästä syystä toimitusten suosikkeja. Myötäilijä on itse asiassa populisti, sillä hän esittää ja kelpuuttaa minkä tahansa näkemyksen, kunhan se tuo hänelle julkisuutta. Julkisuutta hän puolestaan tarvitsee oman kannatuksensa tueksi, ja tähän liittyen myötäilijä on usein poliitikko. Toimitukset nostavat (tai madaltavat sijainnista riippuen) myötäilijän usein poimintoihinsa tai tekevät hänen älähdyksestään uutisjutun. Myötäilijän vaikutus on piilohaitallinen, sillä hänen menettelynsä on narsistinen. Narsismi merkitsee haitta-asteen kohoamista seuraavalle tasolle.

4. Narsisti

Narsistiselle persoonallisuushäiriölle on tyypillistä halkominen, jolla tarkoitetaan ihmisten jakamista ystäviin ja vihollisiin. Näin käy helposti myötäilijälle, joka julistaa poikkeavat näkemykset ääriajatteluksi, radikalismiksi tai fundamentalismiksi. Keskitien kulkeminen on kuitenkin yhtä haitallista kuin ojanpohjien polkeminenkin. Narsisti katsoo itse olevansa oikeassa ja käyttää ”divide et impera” -taktiikkaa. Narsisti peittää omahyväisyydellään sen, että muiden mielipiteissä ei olekaan vikana näkemyksen aste (äärimmäisyys radikaalius tai fundamentalistisuus) vaan hänen mielestään sen sisältö. Mitä vikaa onkaan olla esimerkiksi fundamentalistinen puputohvelien käyttäjä?

5. Kaveri

Narsisti jakaa ihmiset joukkueisiin ja uhkaa kieltää ystävyytensä jokaiselta, joka ei tottele häntä. Näin syntyy kaveripiirejä. Kauheaa mutta todellista on, että kaveruudesta on tullut sosiaalisessa mediassa kiristyksen väline. Kun yksityinen ja julkinen, henkilökohtainen ja poliittinen menevät somessa sekaisin, on tuloksena välirikkoja. Kaverit vaativat olemaan samaa mieltä tai irtisanoutumaan sopimattomista ystävistä Facebook-potkujen uhalla. Ystäväpiiri kapenee samalla kun kluserit vahvistuvat. Kuka tarvitsee enää vihollisia, jos on tällaisia kavereita?

6. Agentti
 
Tarkoitusperänsä tiedostava sosiaalisen median käyttäjä on usein jonkin henkilökohtaista etuaan ajavan laajemman intressiryhmän asialla. Tällöin on kyseessä agentti. Agentteja ovat esimerkiksi firmojen lähettiläät, jotka kirjoittavat puolueellisia tuotearvioita nettikauppoihin. Heitä ovat puolueosastojen sihteerit, jotka tekevät sormityötä suosikkejaan kannustavilla ja kilpailijoitaan parjaavilla näkemyksillään ja tietysti myös vieraiden valtioiden hyväksi toimivat luopiot, petturit ja myyrät. Usein heille maksetaan joko sosiaalisella tai riihikuivalla valuutalla. Haitta-aste voi olla matala (johtuen helposta tunnistettavuudesta) tai korkea (mikäli agentit onnistuvat lietsomaan kokonaisen sodan).

7. Propagandisti

Propagandan levittäjä on disinformaation sentrifuugi. Hän toimii väärän tiedon generaattorina eli tuottajana, ja siksi hän on pelkkää agenttia haitallisempi. Propagandisti toimii pääideologina, jonka tehtävänä on myös peittää totuutta valheella. Lev Trotski määritteli agitaation ja propagandan eron aikanaan seuraavasti: agitaattori puhuu monista asioista muutamille ihmisille, kun taas propagandisti puhuu muutamista asioista monille ihmisille. Puhutellakseen massoja propagandisti pelkistää ja yksinkertaistaa, myös kuulijoitaan. Propagandisteja on opettavaista kuunnella, kunhan muistaa, että kauniit sanat eivät ole tosia eivätkä todet sanat kauniita.

8. Infosoturi

Infosoturi on agentin ja propagandistin dialektinen yhdistelmä ja pystyy toimimaan omin avuin sosiaalisessa mediassa. Hänen aseensa on informaatio. Infosoturi on usein myös lobbari, joka toimii toimii jonkin viestintätoimiston palveluksessa. Viestintätoimistot ovat haitaksi kansanvaltaiselle poliittiselle järjestelmälle, sillä ne käyttävät valtaa demokratian ohi. Ilmiö tunnetaan myös konsulttidemokratiana. Se on perinteistä komitealaitosta tehokkaampaa, koska viestintätoimistot ovat propagandakeskuksia, joiden palveluksessa on entisiä poliitikkoja suhdeverkostoineen. Viestintätoimistoilla on selvä maali mutta ei julkisoikeudellista vastuuta eikä komiteoiden hämähäkinseittejä ohimoillaan. Infosotureina toimivat verkkolobbarit saavat rahoitusta toimeksiantajiltaan tai vierailta valtioilta. Näin oli esimerkiksi Itämeren kaasuputkea rakennettaessa, HelsinkiTallinna-tunnelia suunniteltaessa, metrorataa jatkettaessa ja Guggenheim-museota kammettaessa. Infosoturit saavat usein median välittämään toimeksiantajiensa näkemyksiä ja luomaan myönteistä julkisuuskuvaa.

9. Kybersotilas

Kybersotilas kykenee infosoturin lisäksi aiheuttamaan sähköisiä häiriöitä verkossa, esimerkiksi tekemään tietoturvallisuutta vahingoittavia iskuja. Tämän vuoksi Puolustusvoimat suorittaa elektronista tiedustelua ja kehittelee muun muassa tekstintunnistamisohjelmia, jotka paljastavat propagandatarkoituksessa laaditut viestit niiden lauserakenteiden ja sananvalintojen perusteella.

10. Hybridisotilas

Kun kybersotilaan selkään pakataan Kalašnikov AK-47 -niminen muuttokone sekä reppu, jossa on lokero Maon punaiselle kirjalle, on tuloksena hybridisotilas. Hybridisotilas kykenee infosoturin ja kybersotilaan lisäksi myös tavanomaisin asein käytäviin taisteluihin. Hänen monipuolisuudestaan juontaa juurensa hänen nimensä, jossa on yhdistelmää merkitsevä sana ”hybridi”. Hän toteuttaa anarkisti Carlo Cafieron määritelmää aseelliselle väkivallalle: se on ”tekojen propagandaa”.

11.Verkostoutuja

Kymmenen kohdan luettelon voidaan katsoa olevan täydellinen, ja siksi tämä ylitse menevä osa on ekstra. Elitistisen hienoston etikettipelissä tenniksessä, jossa ei haluta tai uskalleta arvostella hyvää kaveria, sanotaan, että pahin vastustaja on verkko. Verkko on myös nettisurffailijan pahin vihollinen, sillä sen vangiksi jääminen halkaisee ihmisen persoonan kahtia: toisille näkyvään ihanneminään ja siihen todelliseen. Pahimmillaan ihannekuva voi loitontua itsestä, ja välimatkan vuoksi viestintään pääsee pujahtamaan valheita. Lisäksi avoimuus tekee elämästä läpinäkyvää. Lopulta aviopuolisotkaan eivät tarvitse yksityisetsiviä selvittääkseen toistensa tekemisiä, kun kaikki paljastavat irtosuhteensa esiintymällä avomielisesti Facebookissa, Tinderissä tai Snapchatissa. Persoonan kaappaa ja tuhoaa siis verkko, jonka tuloksena olemassa oleminen ei ole enää ajattelemista vaan kytköksissä olemista.