24. huhtikuuta 2017

Pravdan jälkeisestä ajasta


Yliopistojen vihervasemmistolaisen politrukkisiiven edustajat kokoontuivat viime lauantaina mielenosoituksiin järjestääkseen kuten he itse asian ilmaisivat ”marsseja ja iskuja totuuden jälkeistä aikaa vastaan”. Helsingin yliopisto houkutteli opiskelijoitaan ja palkollisiaan tähän ”tiedemarssiksi” kuvailemaansa tapahtumaan jutussa, jossa annettiin käytännön neuvoja poliittiseen mielenosoitukseen osallistumiseksi.

Paha sanoa teille rähinöitsijät, mutta totuuden eli tuttavallisemmin Pravdan aika on ollut ohi jo kauan sitten. Vaikka lehti onkin lopetettu, sitä lukenut väki näyttää riehuvan yhä.

Huvittavaa asiassa on muutama seikka. Ensinnäkin (1) paikallislehti Helsingin Sanomat on mainostanut itseään samalla sloganilla, jossa myös on paheksuttu siirtymistä ”totuuden jälkeiseen aikaan”. Kannanotto antaa ymmärtää, että totuus omistetaan lasitalossa ja että ihmisten tuleminen kriittisiksi valtamedioiden julistusta, salailua, asenteiden muokkausta ja mielipiteiden manipulaatiota kohtaan on muka jotenkin paheksuttavaa.

Aina naurettavammaksi tilanne menee, kun huomataan, että punavihreä media on nojannut pitkälti postmodernistiseen ja jälkistrukturalistiseen yhteiskuntateoriaan, jonka mukaan mitään ehdotonta totuutta ei pitäisi olla olemassakaan. Nyt kun median ja yhteiskuntatieteiden valtavirta velloo punavihreässä liemessä ja ”vaihtoehtoiseksi” leimataan puolueeton, EU-kriittinen tai yleensäkin ei-sosialistinen ajattelu, nämä vaihtoehdot eivät kelpaakaan vihervasemmistolle, joka pitää kriittistä ajattelua tuomittavana.

Toiseksi (2), kyseinen punavihreä porukka ja heidän kellokkaansa ovat itse halki vuosikymmenten edustaneet poliittisesti motivoitua tendenssitutkimusta yliopistoissa. Sen vuoksi heillä ei olisi varaa sanoa todellisia kriittisiä tieteenharjoittajia ja ”toisinajattelijoina” pidettyjä vastaan yhtään mitään.

Ja kolmanneksi (3), Yhdysvalloista levinneet March for Science -mielenosoitukset ovat pelkästään poliittisia kannanottoja Donald Trumpin presidentiksi valintaa vastaan. Niinpä niiden kautta tiedettä ja tieteen organisaatioita yritetään käyttää Trumpin esittämien poliittisten vaihtoehtojen vastaiseen lietsontaan.

Yliopistolliset punakaartit näyttävät edelleen uskovan tieteelliseen sosialismiin ja omaan objektiivisuutensa. Niihin vedoten tieteen kiilusilmät arvostelevat kaikkia vaihtoehtoisia totuuksia ja ”vaihtoehtoista mediaa” sekä paheksuvat laissez faire -politiikalle esitettyjä vaihtoehtoja.

Kyseinen mellakointi on heijastusta kommunistiseen totalitarismiin sisältyvästä oikeauskoisuuden periaatteesta. Ei ole ymmärretty että epäily ja vaihtoehtoiset näkemykset kuuluvat niin tieteelliseen totuuden tavoitteluun kuin kansanvaltaiseen ja vapaamieliseen yhteiskuntaankin.

Yleisradio selvensi asiaa jutussaan, jonka mukaan ”marsseilla vastustetaan presidentti Donald Trumpin suunnittelemia tutkimusrahoituksen leikkauksia ja ilmastonmuutoksen väheksymistä”. Väite voisi olla relevantti, jos sitä täydennettäisiin huomautuksella, että Trump leikkaa tutkimusrahoitusta samasta syystä kuin Suomenkin hallitus. Akateemisen vihervasemmiston vetoomuksillaan maahamme rääkymä haittamaahanmuutto on syönyt resursseja koulutuksesta, opintotuesta ja tutkimuksesta.

Koska maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta ovat vaatineet erityisesti vihervasemmistolaiset yliopistotoimijat, minusta olisi oikein, että niihin hupenevat kulut otettaisiin suoraan heidän henkilökohtaisista palkoistaan. Tieteelle ja yhteiskunnallemme tutkimusrahoituksen yleiset heikennykset ovat tietysti vahingoksi, niin kuin monet muutkin vihervasemmiston pyörittämät kuolontanssit, sillä vaarassa on nuorisomme tulevaisuus.

Trumpin hallinto ei myöskään väheksy ilmastonmuutosta vaan pitää nykyisiä ilmastonsuojelutoimia tehottomina ja siksi kannattamattomina ja epäoikeudenmukaisina. Totuushan asiassa on, että USA:n ja Euroopan on järjetöntä hirttää talouttaan ilmastonsuojeluun samanaikaisesti kun Kiina avaa uuden hiilivoimalan lähes joka viikko.

Myös Suomi pakotetaan maksamaan ilmastonsuojelumaksuja Kiinalle, joka voisi kustantaa parannustoimet suoraan lihavasta valtionkassastaan. Totuus on, että ilmastonmuutosta koskeva totuus on kiistanalainen ja että näkemyksiä on useita. Niihin kuuluvat myös Massachusetts Institute of Technologyssa toimivan meteorologian professori Richard Lindzenin esittämät kontroversiaalit.

Kaksinapaiset suhteet moninapaisessa maailmassa

Yksi epätotuuden julistamisen laji vasemmistolaisen pseudotieteen penetroimissa yliopistoissa ja mediassa on kaksiarvoisen sukupuolieron kiistävä politikointi. Järjestö- ja vähemmistöpoliittisista intresseistään lähtien transgenderistit ja queer-teoreetikot ovat pyrkineet muokkaamaan tiedettä sekä biologian, fenomenologian että arkikokemusten vastaiseen suuntaan.

Näyttöä asiasta saatiin Ruben Stillerin juontamassa viime perjantaisessa Pressiklubissa, jossa feministipuolueen helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu, graafinen suunnittelija Katju Aro julisti aivan ehdottomana tieteellisenä tosiasiana, että ”biologia tuntee 30 sukupuolta”.

Vaikka tällaiseen päätelmään voitaisiinkin tulla sukupuolen käsitettä äärimmilleen venyttävässä retorisessa jongleerauksessa, kyseisen sössölogian pohjalta ei voida vaatia sen tapaista sukupuolen käsitteen uudelleen määrittelyä, joka pakottaisi kieltämään kaksiarvoisen sukupuolieron.

Tämän politikoinnin hullunkurisuus on siinä, että äärimmäisen pieniin ja määrällisiltä edustuksiltaan mitättömiin vähemmistöihin viitaten yritetään kiistää sekä biologiset, fenomenologiset että arkikokemukselliset tosiasiat. Biologisesti ihmisillä on joko XX-kromosomit tai XY-kromosomit, ja sen mukaan he ovat joko naisia tai miehiä. Biologisen ilmiötason poikkeukset voidaan edelleenkin määritellä lääketieteellisesti vaikkapa Klinefelterin syndroomiksi, jolloin ihmisellä voi olla esimerkiksi XXY- tai XXXY-kromosomisto.

Myös fenomenologisesti havaittavalla ilmiötasolla ihmiset ovat miehiä tai naisia sukupuolielintensä mukaan. Ristiriitaista transgenderistien argumentaatiossa on ollut se, että he ovat vedonneet fenomenologiseen filosofiaan pyrkiessään oikeuttamaan näkemystään kymmenistä sukupuolista. He ovat viitanneet ihmisen ”kehollisuuteen” yrittäessään kiistää sukupuolielinten ratkaisevan merkityksen sukupuolen kannalta, vaikka kehosta saatavat havainnot antavat nimenomaisen todistuksen siitä, että miehellä on kulli ja naisella pillu (Kotimaisten kielten keskuksen suosittamat nimitykset sukupuolielimille).

Tämän sukupuoleen liittyvän empiirisen todistuksen he ovat yrittäneet jynssätä pois vähättelemällä sukupuolielinten merkitystä myös seksuaalisen kanssakäymisen kannalta. He ovat pyrkineet liudentamaan pois sukupuolielimiin liittyvän kaksiarvoisen sukupuolieron ja hämärtämään seksuaalisen kanssakäymisen erot (homoseksuaalisuus vs. heteroseksuaalisuus) sillä melko vulgaarilla ja epäolennaisella fraasilla, että lihavalla miehellä voi olla pienipovista naista suuremmat tissit. Tällöin myös seksi on yritetty hukuttaa läskiin.

Tosiasiassa ihmiset voivat olla homoja, heteroita ja biseksuaalejakin vain kaksiarvoisen sukupuolieron pohjalta. Tämä vastaa ihmisten valtaenemmistön tapaa kokea oma sukupuolensa ja seksuaalisuutensa. Paradoksaalista on, että transgenderismin ja queer-teorian pääideologit ovat pakottaneet myös seksuaalivähemmistöliikettä kiistämään oman alkuehtonsa, eli kaksiarvoisen sukupuolieron, jonka kautta ihmiset voivat olla homoja, heteroita tai biseksuaaleja.

Transgenderisteille ja queer-teoreettisen pseudotieteen edustajille ihmiset eivät ole homoja, heteroita eivätkä biseksuaaleja, vaan kyseinen liikehdintä pyrkii vastustamaan kaikenlaista olemusajattelua. Tämä on ristiriitaista jo siksikin, että monet heistä paljastavat kaksiarvoisen sukupuolieron merkityksen vaatimalla kynsin hampain sukupuolensa vaihtamista tai kuten he itse sanovat ”korjaamista”, ikään kuin he olisivat rikki.

Yhden lähestymistavan asiaan tarjoaa analyyttis-käsitteellinen filosofia. Sen pohjalta sukupuoliero on apriorinen käsitteellinen tosiasia, joka ohjaa havaitsemaan sukupuolen kaksiarvoisessa konseptiossa. Se vastaa myös kielen kuvateorian mukaisesti sekä biologiasta että fenotyyppiseltä ilmiötasolta saatavaa empiiristä todistusta.

Sitä vastaan transgenderistit ja queer-teoreetikot ovat pystyneet esittämään lähinnä yhden argumentin. He ovat vedonneet omaan subjektiiviseen tuntemukseensa sukupuolestaan. Koettu sukupuoli ei kuitenkaan ole sukupuoli, niin kuin itsensä kokeminen linnuksi ei tee kenestäkään lintua, jonka kannattaisi kokeilla taitojaan hyppäämällä räystäältä.

On epäilemättä selvää, että pieni osa ihmisistä kokee sukupuolensa joksikin muuksi kuin sukupuolielintensä mukaiseksi. Ehkä heitä pitää myös kohtuullisesti tukea korjausprosesseissaan silloin, kun kokemisen adekvaattiudesta vallitsee varmuus. Mutta tästä ei voida johdella sellaista yleispäätelmää, että kaksiarvoinen sukupuoliero pitäisi kumota tai että kaikkien toisten ihmisten pitäisi määritellä sukupuolensa uudelleen.

Nythän transgenderistit ovat pyrkineet kieltämään lasten sanomisen tytöiksi tai pojiksi kouluissa, ja liike neuvoo lopettamaan puheet naisista ja miehistä sekä puhumaan sen sijaan ”cis-naisista” ja ”cis-miehistä” (latinan sanasta ”cis”, joka merkitsee ”tällä puolella” toimien vastakohtana sanalle ”trans”).

Tytöistä ja pojista tai naisista ja miehistä puhuminen ei ole kuitenkaan mitään ”cisnormatiivisuutta” eikä ”cisgenderismiä”, joita pitäisi vastustaa poliittisin perustein, kuten transgenderistit pyrkivät tekemään. Juuri tällöinhän tieteellinen kysymys sukupuolten olemassaolosta käännettäisiin pelkäksi suvaitsevaisuuskeskusteluksi siitä, mitä poliittista mieltä saa tai pitää olla!

Tässä poliittisessa vaateliaisuudessa ei lainkaan huomata, että ihmisyksilöiden tapa kokea sukupuolensa voi olla häiriintynyttä ja vähintäänkin epäadekvaattia suhteessa omaan kehoon. Sen asemasta transgenderistit ja queer-teoreetikot vetoavat yksilöiden liberaaliin oikeuteen itse määritellä oma sukupuolensa.

Kokeminen voi silti olla vääristynyttä, niin kuin se psykopatologioissa yleensä on. Tämän toteajia he haukkuvat sitten ristiriitaisesti ”liberaaleiksi” tai ”populisteiksi”, kuten nyt esimerkiksi minua kirjoitettuani aiheesta erääseen vasemmistolaiseen kulttuuriaikakauslehteen (ikimuistettava vastineeni heille tässä; artikkeli sisältyy myös kokoelmateokseeni Filosofiset viuhahdukset).

Ristiriitaista on, että transgenderistien ja queer-teoreetikoiden taustalla vaikuttava postmoderni ja jälkistrukturalistinen yhteiskuntateoria on pyrkinyt vastustamaan medikalisointia pitäen lääketieteellisiä lähestymistapoja yksinkertaistavina. Nyt he kuitenkin itse torjuvat sukupuolen kokemisen yhteiskunnallisiin vaikutustekijöihin liittyvät seikat ja vaativat sukupuolen muokkaamista pillereillä ja kirurgien veitsillä. Ei tämä ole yhtään epä-älyllistä?

Asiassa kamppaillaan totuudesta siksi, että sukupuolieron tasaiseksi jyrääminen ei ole sen enempää tieteen kuin arkikokemuksenkaan mukaista. Vihervasemmiston hallitsemissa yliopistoissa kaksiarvoisen sukupuolieron pois taikomisesta on kuitenkin tehty valtavirta, jota pönkitetään Yleisradion ja Sanomien tuella.

Jakamalla taloudelliset toimintaresurssit, virat ja varat yksinomaan feministisen, transgenderistisen ja queer-teoreettisen hölynpölyn edustajille on yliopistoista tehty bunkkereita, joista näiden ideologioiden kannattajat julistavat omaa vääristynyttä ja järjestöpolitiikan määräämää totuuttaan sekä lavastavat ihmisten valtaenemmistön hyväksymän ja tähän asti vallinneen totuuden ”vaihtoehtoiseksi ajatteluksi”, jolla ei muka ole oikeutusta.

Sitten he lukittautuvat akateemisten turvamuuriensa taakse ja kutsuvat oman totuutensa varjelua paljastavan defensiivisesti ”turvallisen tilan politiikaksi”, ikään kuin heidän totuutensa olisi suuressa vaarassa murentua pienimmästäkin vastaväitteestä.

Omassa kuplassaan elämistään vastaan esitetyt epäilykset he pyrkivät leimaamaan ”väkivaltaisen miehen vihamielisyydeksi”, jota kohtaan naiskosmonautti Raisa Gulakovan näköiset lesbottaret kailottavat sitten omaa koleaa sanomaansa samalla, kun heidän argumentaationsa sinkoutuu jonnekin kokonaan omalle kiertoradalleen: arkitodellisuudesta vieraantuneeseen ulkoavaruuteen.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että transgenderistien ja queer-teoreetikoiden retoriikka ilmentää naisten tapaa ymmärtää sukupuoli ja seksuaalisuus, eikä se vastaa sen enempää hetero- kuin homomiestenkään näkemyksiä. Siten aiheita koskevat mielipide-erot heijastelevat perimmältään feminismin kohottamista tieteen asemaan. Asiaa koskeva kiistely todistaa näin ollen kaksiarvoisen sukupuolieron vaikuttavuudesta, ja käsittelen asiaa tarkemmin teokseni Enkelirakkaus feminismikriittisissä osissa.

Ranskan oman arjattaren noitajahti

Näyttöä olkiukkojen rakentelusta ovat tarjonneet myös viime päivien maailmanpoliittiset tapahtumat. ”Totuuden jälkeiseen aikaan” liittyy vihervasemmistolaisen median kampanjointi kansallista etua puolustavia poliitikkoja ja valtioiden kansallista itsemääräämisoikeutta vastaan.

Vihervasemmistolaisilla toimittajilla täytetty media on tehnyt aivan kaikkensa mustamaalatakseen Marine Le Penin presidentinvaalikampanjan moraalittomaksi ja Euroopan tuhoa enteileväksi. Noitavainoa on käyty koko kevään ajan.

Le Penin selviydyttyä vaalin toiselle kierrokselle median ja EU-eliitin vihanlietsonta Le Penia vastaan jatkuu tavalla, jolla Äiti Teresasta voitaisiin lavastaa ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä” -sadun paha kuningatar. Valtamedian mukaan Le Penin ainoa pyrkimys on pilata ranskalainen yhteiskunta ja eurooppalainen elämäntapa.

Totuus on tässäkin asiassa aivan päinvastainen. Le Penin haastaja Emmanuel Macron on luvannut pitää Ranskan rajat auki, kun taas Le Pen on vaatinut muutosta niin tähän asiaan kuin Ranskan keskeisiin valtiosopimuksiinkin. Juuri niitä eurooppalaisen yhteiskuntajärjestelmän pelastaminen Lähi-idästä vyöryvältä barbarialta vaatisi. Näyttää kuitenkin siltä, että ranskalaiset eivät ole vielä saaneet islamistisesta terrorismista tarpeekseen vaan haluavat lisää.

Kiusallista asiasta uutisoimisessa on median ja EU-kritiikittömien poliitikkojen peittelemätön asettautuminen suorasukaisesti vasemmistolaisen Macronin puolelle ja Le Peniä vastaan. Tilanteen kieroutumisesta kertoo myös Suomen porvaripuolueita edustavien Juha Sipilän ja Petteri Orpon iloitseminen sosialistisesta yhteiskuntanäkemyksestä juurensa juontavan Macronin puolesta.

Media ei ole ymmärrettävästi pitänyt kovin suurta melua tosiasiasta, että muslimiterroristin Champs-Elyseèsillä viime torstaina kuoliaaksi ampuma poliisi oli homoaktivisti. Tämän pitäisi kyllin selvästi osoittaa, että islamin levittämistä Eurooppaan ei voida perustella myöskään seksuaalivähemmistöjen selässä ratsastaen ja sateenkaarenvärinen rauhanlippu hulmuten.

Sen asemasta valheellinen valtamedia laatii vastauutisia, joilla se pyrkii viemään huomion muualle ja syyttää länsimaita (a) integraatiopolitiikan epäonnistumisesta sekä (b) viranomaisvaltaa siitä, että viranomaiset eivät pysty estämään muslimiterroristien muita vähemmistöjä vastaan tekemiä terrori-iskuja.

Tosiasiassa vika on aivan muualla kuin poliisien, terrorismintutkijoiden tai tiedustelupalvelujen toiminnassa. Se on muslimien ja poliittisen vihervasemmiston halussa yhteistoimin tuhota länsimaiden kulttuurinen järjestelmä ja etnis-sosiaalinen väestörakenne. Tämän totuuden puolesta ja kyseisiä tarkoitusperiä vastaan tieteen ja median pitäisi taistella.

21. huhtikuuta 2017

Ranskan presidentinvaalit: Auttaako Le Pen sosialistit valtaan?


Kun François Hollande päätti olla asettumatta ehdokkaaksi toiselle presidenttikaudelle oli selvää, miten pesänjakajien kesken kävisi. Oikeiston ehdokkaista François Fillonilla olisi periaatteessa mahdollisuus kerätä taakseen yksinkertainen enemmistö viimeistään vaalin toisella kierroksella, mutta Marine Le Penillä ei ole.

Häneen kohdistuva vastustus on nimittäin niin suurta. Myös poliittinen vasemmisto äänestäisi mieluummin keskustaoikeistolaisen tasavaltalaispuolueen Fillonia kuin päästäisi oikeistolaisemmaksi sanotun Le Penin valtaan.

Koska Fillonin kannatus on laskenut ”Penelopegateksi” nimetyn skandaalin ryöpyttelemänä, hän ei selvinne toiselle kierrokselle. Niinpä toisella kierroksella nähtäneen Marine Le Penin lisäksi joko vasemmistolaisen En Marche!-puolueen Emmanuel Macron tai sosialistipuoleen Benoît Hamon. Kuitenkin vain Fillonin tapaisella maltillisella oikeistolaisella olisi mahdollisuus kerätä riittävän laaja kannatus Macronia tai Hamonia vastaan, joten etenemällä vaalin toiselle kierrokselle Le Pen tulee edistäneeksi sosialistisen ehdokkaan valituksi tuloa.

Näin voi toki käydä jo ensimmäiselläkin kierroksella. Koska Le Pen ei saane missään oloissa yli puolta äänistä, hän syö oikeiston äänisaalista ja mahdollistaa sen, että keskustalaisesti ajattelevat taktikoivat äänensä jo ensimmäisellä kierroksella vasemmiston ehdokkaalle.

Kuviossa toistuu Yhdysvaltain presidentinvaalin tilanne, mutta käänteisenä. Trump valittiin, koska Clinton oli niin mitäänsanomaton. Ranskassa taas vasemmiston ehdokas valitaan, koska Le Peniä vihataan niin paljon.

On kuitenkin filosofisten periaatteiden mukaista muistaa, ettei mikään tule hyväksi sanomalla jotain muuta huonoksi, kuten niin sanottu valtamedia on pyrkinyt tekemään töhrimällä Le Penin naamatauluun kaikenlaista. Esimerkkinä toimikoon vaikkapa Yleisradion eilen lähettämä Ulkolinja ”Marine Le Penin matka valtaan”, jossa paheksuttiin Le Penin maahanmuutto- ja EU-vastaisuutta sekä hänelle luettua syytettä.

EU:n tuomioistuinhan luki Le Penille poliittisesti masinoidun syytteen, sillä hänen on katsottu levittäneen ”väkivaltaista videomateriaalia”. Monetkaan ihmiset tuskin tietävät, mistä aineistosta oli kyse. Le Pen oli valistanut kansaa paljastamalla ISIS:in jakamaa raakalaismaista videomateriaalia, eikä hänen tekemänsä paljastus ollut varmastikaan suurempi rikos kuin järjestön jatkuvasti tekemät murhat.

Tilannetta voi viime hetkellä muuttaa Pariisissa eilen tehty rynnäkkökivääri-isku, josta tiedetään varmasti se, että epäilty on 39-vuotias muslimi Karim Cheurfi (Abu Yusuf al-Baljik) ja että vastuun teosta on ottanut islamilaiseksi valtioksi itseään kutsuva islamilainen terroristiryhmittymä ISIS. Tämän tuloksena Ranskaan on julistettu jälleen hätätila.

Terrorin vuoksi myös demokratian toteuttaminen vaaleissa on ajautunut pelkäksi taktikoinniksi. Tässä kamppailussa eivät ole vastakkain perinteiseen tapaan oikeisto ja vasemmisto vaan kansallisen edun tavoittelijat ja ne, jotka eivät piittaa ensisijaisesti kansallisesta edusta vaan pyrkivät ajamaan asioita ”yleiseurooppalaisen” politiikanteon kautta. Viimeksi mainitun toimimattomuus on kuitenkin nähty, ja niinpä tässäkin vaalissa äänestetään EU:n tulevaisuudesta.

Itse en toivo EU:n repeämistä, sillä periaatteessa EU olisi edelleenkin hyvä instrumentti esimerkiksi ulkorajojen hallintaan, mutta sen pitäisi perääntyä kunnianhimoisista tavoitteistaan muutaman askeleen verran. Ilman valuuttaunionia ja vapaata liikkuvuutta EU voisi edelleenkin palvella eurooppalaisten ihmisten yhteistä etua, vaikkapa EEC:n tapaiseksi vapaakauppaliitoksi kavennettuna.

Toisaalta toivon Le Penin valituksi tuloa, sillä hän on luvannut muun muassa irrottaa maansa epäreiluksi osoittautuneesta Schengenin sopimuksesta, järjestää kansanäänestyksen työllisyys- ja asuntopolitiikasta sekä poistaa kaksoiskansalaisuuden jihadistiyhteyksistä tuomituilta. Siinä olisi opiksi otettavaa myös muilla Euroopan mailla.

Erikoista onkin valtamedian kampanjointi Le Peniä vastaan. Hänen politiikkansa ei ole populistista mutta kylläkin kansanvaltaista, järkevää ja periaatteellisia suunnanmuutoksia artikuloivaa. Ihmeellistä on myös feministien osoittama vastustus; nythän olisi mahdollisuus valita Ranskaan kaikkien aikojen ensimmäinen naispresidentti!

12. huhtikuuta 2017

”Tämä terrori-iskusta tiedetään”


Maahanmuuttoon kannustava, monikulttuurisuutta suosiva ja islamin leviämistä edistävä valtamedia aloittaa yleensä terrori-iskuista raportoivat uutisensa muotoilulla ”tämä terrori-iskusta tiedetään”. Näin on etenkin siinä tapauksessa, että terrorin sikiäminen islamista olisi aivan ilmiselvää.

Media, joka on itse pyrkinyt edistämään islamin ja (puolihuomaamattaan myös) ääri-islamismin leviämistä, koettaa tietenkin peitellä omaa osuuttaan terrori-iskujen arkipäiväistymiseen. Niinpä tiedotus- ja toitotusvälineissä odotellaan viimeiseen asti ehdottoman varmoja tietoja iskujen tekijöistä, heidän taustoistaan ja motiiveistaan. Toimittajat haluavat ikään kuin säilyttää toivon kipinän elättääkseen mahdollisuutta, että terrori-iskun tekijä olisi joku muu kuin muslimi, jotta poliittinen vihervasemmisto pääsisi tällä tavoin juhlimaan pakolaispolitiikan onnistumista.

Esimerkiksi Yleisradio kertoi eilen Dortmundissa tehdystä terrori-iskusta jutussaan ”Tämän tiedämme Dortmundin räjähdeiskusta: Poliisi tutkii henkirikoksen yrityksenä”. Tapahtumaa ei kuvailla terrori-iskuksi vaan ”räjähdeiskuksi”. Korostamalla tietämisen tarpeellisuutta ilmaistaan, että aiheesta ei saisi esittää epäilyksiä, vaikka media muutoin esittääkin epäilyksiä ja spekulaatioita kymmenissä toisissa asiakysymyksissä.

Terrorismi on kuitenkin medialle sellainen pyhä aihe, josta vähäisimpienkin aavistusten esittäminen on lähes jumalallisella tuomiolla pois suljettu asia niin pitkäksi ajaksi, kunnes on aivan ehdottoman varmaa, että asialla on ollut ääri-islamistinen terroristi ja media joutuu pakon edessä kertomaan, kuinka asia on.

Esimerkkejä varman tiedon kaipuusta löytyy useita. Tukholman terrori-iskusta Yleisradio kertoi varovasti jutussaan ”Tämä tiedetään Tukholman iskusta Neljä kuollut, loukkaantuneiden joukossa kaksi lasta”. Helsingin Sanomat otsikoi aiheesta kirjoituksessa ”Tämä Tukholman tapahtumista tiedetään: Kaksi loukkaantuneista lapsia, uhreissa ei tiettävästi suomalaisia”. Ilmiötaso ja seuraukset raportoidaan kylmän viileään tapaan, mutta ei esitetä aavistustakaan tapahtumien mahdollisista taustoista saati että ne tuomittaisiin moraalisella yleislauselmalla.

Ilta-Sanomat laittoi otsikoksi ”Tämä kaikki Tukholman iskusta tiedetään nyt: näin kaikki tapahtui, tällainen on iskusta pidätetty...” ja Iltalehti ”Tämä Tukholman iskusta tiedetään – pidätetty on 39-vuotias neljän lapsen isä”.

Suomenmaa otsikoi juttunsa sanoin ”Tukholman kuorma-autoisku: Mitä iskusta tiedetään nyt?”, ja Suomen Kuvalehti puolestaan ehti kirjoittaa Nizzan terrori-iskusta jutussaan ”Nizzan terrori-isku: Tämä tiedetään toistaiseksi”, kunnes koko totuus tuli juurta jaksaen ilmi.

Myös maakuntamediassa osataan. Kymen Sanomat kirjoitti aiheesta jutussa ”Nizzan terrori-isku tiiviisti: nämä asiat iskusta tiedetään” ja Savon Sanomat otsikolla ”Tämä Berliinin iskusta tiedetään nyt”. Savolaishuumoria taisi olla Keskisuomalaisen jutussa ”Tämä tiedetään ja tätä ei tiedetä Lontoon hyökkäyksestä”, sillä siinä ikään kuin myönnettiin tiedossa olevan myös jotakin sellaista, jota ei muka tiedetä. Esimerkiksi sitä ei tiedetty, että asialla oli muslimi, kunnes asia tiedettiin.

Terrorismista uutisoimisen sitominen varmaan tietoon on sikäli onnetonta pieteettisyyden varjelua, että olennaista ei ole enää pitkään aikaan ollut yksittäisten tapausten tarkka motiivi. Terrorismista on nimittäin tullut ilmiö. Vaikka Dortmundin iskun tekijäksi paljastuisikin jokin muu kuin islamistinen taho, islamilla on joka tapauksessa yhteys iskuun siksi, että muslimien harjoittama terrori antaa myös muille ryhmille toimintamallin.

Terrorismissa niin kuin muussakin rikollisuudessa voidaan erottaa motiivi, malli ja mahdollisuus. Olennaista on, että islamilainen terrorismi on antamassa toimintamallin myös muulle väkivaltaiselle toiminnalle. Esimerkiksi nuorisokulttuureissa kyseinen ideologia leviää rap-musiikin, graffitien, vandalismin ja yleisen epäjärjestyksen palvonnan kautta.

Niinpä islamistista terrorismia voidaan epäillä ja syyttää mallien antamisesta siinäkin tapauksessa, että terrori-iskun tekijänä olisi joku muukin kuin muslimi. Tavasta on tullut trendi.

Oikea Media liippasi aiheen läheltä mustaa huumoria viljelevässä jutussaan ”Terroritekojen uutisointi alkaa muistuttaa tavanomaista sään kertomista”. Ehkä uutisstruktuurien rituaaleihin kannattaisi liittää ”päivän terrori-iskutiedote” jonnekin sääennusteen ja urheiluruudun väliin. Sitä kautta kansalaiset ottaisivat vastaan tietoja kuolonuhreista ja haavoittuneista kuin urheilutuloksia.

Voitaisiin antaa myös lähipäivien terrori-iskuennuste: ”Odotettavissa huomisiltaan asti. Pohjois-Skandinaviassa oleva monikulttuurisen yhteiskunnan alennustila syvenee, ja sen seurauksena terrori-iskun mahdollisuus lisääntyy. Terroripaine liikkuu maamme yli koilliseen, ja väkivallan mahdollisuus kasvaa etelä- ja länsirannikolta alkaen. Iskun mahdollisuus pääsiäisen lähestyessä kasvaa mutta ramadania kohden hälvenee, ja aurinkokin saattaa jälleen pilkahdella, ainakin sikäli kuin asiasta mitään tiedetään. Huomenna tiedetään sekin, mitä tänään ei tiedetä, ja varoitukset näkyvät kartalla.”

Terrori-iskuja tapahtuu niin tiheään, että tiede ei perässä pysy. Mutta englanninkielinen Wikipedia pitää melko luotettavaa ajantasaista kirjaa vuosittain tapahtuvista iskuista. Siitä jokainen voi itse laskea, miten suuri osuus länsimaissa tehdyistä terroriteoista on muslimien tekemiä. Osuus on niin suuri, että terroristien paljastuminen muslimeiksi ei ole mikään erityinen uutinen.

Niinpä median haluttomuus uutisoida terrorismin kytköksistä islamiin ei ole ihmeteltävää. Sen sijaan kerrotaan iskun tekijän olevan ”perheenisä”, ”afgaani”, ”tunisialainen” tai ”uzbekki” mutta ei muslimi, vaikka islam on juuri se yhteinen tekijä, joka yhdistää kaikkia heitä. Yhteys salafismiin salataan, ja näin on saatu uusi määritelmä sille, mitä on salafismi.

Jussi Halla-aho on oikeassa vaatiessaan, että kaikki kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat olisi otettava säilöön aina palautuksen toimeenpanoon asti, ja esitin samaa jo Rautatientorin mielenosoitusta koskevassa kirjoituksessani.

On muistettava, että Tukholman, Berliinin ja Ikean taannoisen terroriteon tekijät olivat käännytyspäätöksen saaneita turvapaikanhakijoita, mikä helpostikin ohjaa lukemaan tilannetta niin, että turvapaikanhakijat yrittävät pakottaa länsimaita myöntämään oleskelulupia väkivallan uhalla. Logiikka on: ”hyväksykää turvapaikkahakemuksemme, tai tapamme teidät”. Tämä on pyhän sodan metodi, sen, jonka vihervasemmiston ja löperöliberaalin oikeiston harjoittama vastaanottopolitiikka on tuonut länsimaiden kaduille ja kujille ja arkipäivämme osaksi. Ja kansa kiitti vaaleissa.

10. huhtikuuta 2017

Kummallisvaalit: kansa kosti itselleen


Kunnallisvaalit ovat sikäli kummalliset vaalit, että niissä saavat asettua ehdokkaiksi ja äänestää myös muut kuin Suomen kansalaiset.

Lain mukaan vaalikelpoisuus ja äänioikeus on kunnassa asuvien Suomen kansalaisten lisäksi (A) muun EU:n jäsenvaltion taikka Islannin tai Norjan kansalaisella ja jonka kotikunta kyseinen kunta on 51. päivänä ennen vaalipäivää ja (B) muun valtion kansalaisella, jonka kotikunta kyseinen kunta on 51. päivänä ennen vaalipäivää ja jolla on ollut yhtäjaksoisesti kotikunta Suomessa kahden vuoden ajan laskettuna 51. päivästä ennen vaalipäivää ja (C) joka on EU:n tai Suomessa toimivan kansainvälisen järjestön palveluksessa ja jolla on asuinpaikka kyseisessä kunnassa 51. päivänä ennen vaalipäivää.

Niinpä ei kannata ihmetellä, miksi vihreät lisäsivät kannatustaan kuntavaaleissa 3,7 prosenttiyksiköllä. Puolue on jo monen vuoden ajan kamppaillut maahanmuuttajien rahtaamiseksi itselleen vaalikarjaksi.

Puolustamalla maahanmuuton ja monikulttuurisuuden tendenssejä myös vasemmistopuolueet ovat koonneet riveihinsä maahanmuuttajia tukemaan muutoin alenevaa kannatustaan. Tiedättehän, että vasemmistopuolueiden jäsenkunta on keski-iältään vanhaa. Kunnallisalan kehittämissäätiön Turun yliopistolla teettämän tuoreen tutkimuksen mukaan demarien keski-ikä on 61,5 vuotta ja vasemmistoliittolaisten 55,9 vuotta.

Pakolaisina tulleiden siirtolaisten valtaosa näyttää hakeutuneen vihreiden riveihin, sillä puolueen maahanmuuttomyönteisyys on ollut räikeintä, ja tämä näkyi myös ehdokasasettelussa. Selitystä vihreiden kannatuslisäykseen voi siis etsiä siitä, että maahanmuuttajat äänestivät. Vaikutusta tehosti myös Yleisradion A-studion raportissaan 4.4.2017 esittämä valittelu, jossa korostettiin, kuinka laimeaa maahanmuuttajien ennakkoäänestys on ollut. Sitä kautta rohkaistiin etenkin vierasperäisiä käymään äänestämässä.

Poliittisen vaikutusvallan löperö luovuttaminen myös ei-kansalaisille on kuitenkin suuri periaatteellinen ongelma. Jos esimerkiksi Venäjän kaikki noin 143,5 miljoonaa asukasta muuttaisivat jostakin syystä pakolaisina Suomen kuntiin, heillä olisi parin vuoden kuluttua oikeus asettua ehdokkaiksi ja äänestää, vaikka he olisivat vieraan valtion kansalaisia!

Tämä ei ole vitsi, pelottelua eikä myöskään pelkkä hypoteettinen mahdollisuus. Monessa Suomen kunnassa pakolaisten vastaanottokeskukset ovat kääntäneet kuntien väestölliset voimasuhteet kumoon. Muutaman sadan asukkaan kunnissa pitkäaikaisen oleskeluluvan saaneet pakolaiset ja turvapaikanhakijat voivat äänestää itsensä näköisen valtuuston valtaan.

Periaatteessa tämä voi synnyttää samanlaisia tilanteita kuin Krimillä, Venäjän järjestettyä miehittämillään alueilla ”vapaat ja yhdenvertaiset vaalit”. Niinpä kyseessä on politiikan todellinen legitimaatio-ongelma, joka pitäisi korjata lainmuutoksella, toisin sanoen asettamalla Suomen kansalaisuus vaalikelpoisuuden ja äänioikeuden ehdoksi myös kuntavaaleissa.

Kansa kostoäänesti

Muutoin kuntavaalit sujuivat yllätyksettömästi. Vaalipaneeleissa länkyteltiin asioista, jotka ovat monille ihmisille täysin yhdentekeviä. Sote-uudistus ratkaisee ongelmia, joita ihmiset eivät ole koskaan kokeneet ongelmiksi. Ja kaikki puheenjohtajat Timo Soinia myöten livertelivät tukeaan myös sellaiselle haittamaahanmuutolle, jota suomalaiset eivät halua. Äänestysprosentin jääminen 58,8 prosenttiin kertoo kansalaisten ja puolueiden vieraantumisesta toisistaan.

Se, että vihreät ja Vasemmistoliitto nostivat kannatustaan, ei ole ihme, sillä suomalaiset ovat kaunaisia ja äänestivät kostaakseen. Hallituksen tekemät leikkaukset verottivat ankarimmin perussuomalaisten ääniä, sillä valtiontalouden säästöt eivät ole koetelleet yhtä pahoin keskustan ja kokoomuksen kannattajia.

Perussuomalaiset joutuivat kantamaan vaikeiden taloudellisten päätösten taakan yksin, ja selitys 3,6 prosenttiyksikön kannatusheilahduksesta vihervasemmiston suuntaan löytyy siitä, että äänestäjät ovat unohtaneet, millaista politiikkaa vihreät ja vasemmistopuolueet hallituksessa ollessaan tekivät.
 
On järkyttävää, että samaan hengenvetoon, jossa vaaditaan lisää asuntotuotantoa pääkaupunkiseudulle, kannatusta virtaa vihreisiin, joka on direktiiveillään ja sertifikaateillaan tehnyt kaikkensa pysäyttääkseen rakentamistoiminnan kaikkialla missä voi.

Ei tarvitse muistella vain sitä tapaa, jolla vihreät viivyttivät Vuosaaren sataman valmistumista kymmenellä vuodella ja estivät sitä kautta Jätkäsaaren vapautumista asuntorakentamiseen. Puolue on saanut aikaan myös järjenvastaisia rakentamisnormeja, joilla tehokkaasti estetään asuntojen tuottaminen niin kasvukeskuksissa kuin kaikkialla muuallakin.

Kruunuvuoren sillan pyhittäminen pelkästään raitiovaunuille ja polkupyöräilylle on fillarikommunismia, jolla tehokkaasti haitataan uuden asuinalueen saavutettavuutta. Nollanenergialuokitus vastustaa jo fysiikan lakejakin, ja Helsingin hiilivoimaloiden sulkeminen poistaa käytöstä Euroopan ympäristöystävällisimmiksi todetut hiilivoimalat.

Vaihtoehto metropolipolitiikalle

Puolueiden puheenjohtajat kiittelivät viime viikoisissa vaalitenteissä yhteen ääneen metropolipolitiikan onnistumista ja sitä, että Suomeen on saatu pääkaupunkiseudun kaltainen kansainvälinen ja monikulttuurinen konglomeraatti.

Samalla paheksuttiin asumisen kalleutta ja pyrittiin peittämään näkyvistä se ikävä tosiasia, että asumisen kallistuminen pääkaupunkiseudulla johtuu nimenomaan tuosta maahanmuuton aiheuttamasta väestön paisumisesta ja kansainvälistymisestä, joiden vuoksi koko metropolialue on nyt internationalistisen kiinteistökeinottelun kohteena. Eivät ole tuoneet onnea monikulttuurisuus ja kansainvälistyminen myöskään alue- eikä asuntopolitiikkaan.

Jälkikäteen hieman harmittaa, etten lähtenyt mukaan vaaleihin ehdokkaana, vaikka Perussuomalaiset ystävällisesti pyysivät. Minulla olisi ollut kotikaupunkiani Helsinkiä ajatellen kokonaan toisenlainen linjaus kuin se, jonka Helsingin valtavirtapuolueet ja pormestariehdokkaat ovat esitelleet. He suitsuttivat metropolipolitiikan onnistumista, vaikka suurkaupungistumista ei ole asetettu päämääräksi missään kansainvaltaisessa prosessissa.

Hyvän valtuustoryhmän Perussuomalaiset kuitenkin Helsingissä saivat, ja asioita edistettäviksi riittää, kuten Malmin lentoaseman pelastaminen, yksityisautoilun ja pysäköimisen helpottaminen, Keskuspuiston rakentaminen asuntoalueeksi ja suurmoskeijahankkeen estäminen. Yhteistyö muiden samoja tavoitteita ajavien puolueiden kanssa osoittautuu Helsingissä erittäin tärkeäksi.

7. huhtikuuta 2017

Uhrina olisin voinut olla minä – tai sinä!


Pietarin metroon viime keskiviikkona tehdyn terrori-iskun ruumiit tuskin olivat ehtineet kylmetä, kun terroristi iski tänään Tukholmassa. Olin jo Lontoon parin viikon takaisen terrori-iskun jälkeen aavistellut, että terroriruletti lähtisi kevättä kohti pyörimään vinhemmin.

Vaikka Yleisradio ja niin sanottu valhemedia tekivätkin kaikkensa salatakseen Pietarin terroristien taustat, voidaan myös tämänkertaisen iskun metodologiasta lukea, että siinä näkyy islamin sormenjälki. Siksi yllättyisin, mikäli poliisin kiinni ottamat epäillyt eivät osoittautuisi muslimeiksi.

Minulla on tapana käydä ottamassa kesää vastaan Tukholmassa, sillä kevät saapuu läntisen naapurimaamme pääkaupunkiin hieman aikaisemmin kuin Helsinkiin. Niinpä terrori-isku kosketti minua myös henkilökohtaisesti, sillä kuljin viime keskiviikkona juuri sen saman paikan ohi, jossa joku ihmisvihaaja ajoi nyt päin Åhlensin tavarataloa Sergelintorin kulmalla!

Drottninggatan 5.4.2017.
Minua ei pöyristytä vain muslimien säälittävä ja raukkamainen ”pyhä sota”, jonka laittomat maahantunkeutujat ovat tuoneet muuttoliikkeen mukana länsimaiden kaduille ja kujille. Halveksun myös sitä välinpitämättömyyttä, sievistelyä ja kaunistelua, jota asiantuntijoina esiintyvät Ulkopoliittisen instituutin mika aaltolat harjoittavat käyttäessään median suomia tilaisuuksiaan terrori-iskujen merkityksen pois selittelyyn.

Yleisradion jutussa ”Asiantuntija: Iskulla Pohjoismaihin halutaan pelotella ideaaliyhteiskuntaa” ohjelmajohtaja Mika Aaltola uskotteli jälleen, että ”ideaalinen” eli monikulttuurinen yhteiskunta vaarantuu kantaväestön pelon vuoksi.

Ei se niin mene tyhmä-Mika.

Vaan se menee näin: muslimiterroristit ovat tuoneet yhteiskunnallisen helvettinsä Lähi-idän kaduilta tänne Eurooppaan ja sitä kautta tuhonneet yhteiskunnallisen luottamuksen ja vapaan yhteiskunnan länsimaissa. Siksi meidän on syytä torjua ja lyödä takaisin kyseinen hulluus ja mahdollisimman pian. Kyse ei ole pelossa tärisemisestä vaan poliittisesta vallan käytöstä.

Terrorin tekopaikat vilahtelevat nykyisin maailmalta saapuvissa breaking newseissä kuin suurkaupungit parfyymimainoksissa: Paris, Bryssel, Nizza, London, St. Petersburg, Stockholm... Kysymys kuuluu, koska Helsinki? Sitä odotellessanne voitte kuunnella vaikka Global Deejaysin versiota hippi-liikkeen klassisesta biisistä Sounds of San Francisco.

Monietnisen yhteiskunnan mahdottomuus

Tiedän kyllä, että nämä mika aaltolat liennyttelevät ja laannuttelevat vain yhdestä syystä: jotta sama ei tapahtuisi Suomessa. Mutta siinä logiikassa on kuitenkin paha vika: silloin kyseiset vellihousut ovat jo antaneet periksi.

Yleishavaintonani rakkaasta naapuristamme Ruotsista voin lausua sen, että Ruotsi on valtiona täysin pilalla. Ruotsi ei ole vain monikulttuurinen, vaan maahanmuuton vaikutuksesta siitä tullut viimeksi kuluneiden vuosien aikana myös monietninen tavalla, joka ei ole ollut eduksi. Siitä kertovat Tukholman lähiöiden no-go-vyöhykkeet, Malmön kurjat maahanmuuttajaslummit ja tietysti myös maan mainion Paavo Tajukankaan lahjomattomat raportit.

Surkuhupaisaa on, että monikulttuurisuuden ihanne ei ole toteutunut oikeastaan missään. Monikulttuurisina pidetyt suurkaupungit, kuten New York, ovat etnisesti täysin jakautuneita kiinalais-, juutalais-, italialais- ja neekerikortteleineen. Surkuhupaisimman esimerkin akkulturaatio- eli sopeuttamispolitiikan epäonnistumisesta antoivat kiinalaisten ja muslimien väliset viimeviikkoiset konfliktit, joiden yhteydessä poliisi ampui muuan kiinalaisen Pariisissa. Sosiaalipsykologinen havainto on, että etniset vähemmistöt eivät assimiloidu eli sulaudu sen enempää valtakulttuuriin kuin toisiinsakaan vaan eriytyvät.

Kungsträdgårdenin kirsikkapuut alkavat kukkia jo huhtikuun alkupuolella.
Tästä kaikesta syytetään tietenkin viranomaisia, jotka eivät pysty suojelemaan jotakin tiettyä etnistä vähemmistöä toisen etnisen vähemmistön väkivallalta. Tosiasiassa kaikkien pitäisi tietää, että syy etnisten vähemmistöjen keskinäisiin kähinöihin ei ole viranomaisvallassa eikä kantaväestössä vaan etnisissä vähemmistöissä itsessään ja heidän kulttuuristen erityispiirteidensä yhteensopimattomuudessa.

Tosiasia on sekin, että valkoiset ovat muiden etnisten ryhmien väkivallan kohteena moninkertaisesti useammin kuin aggression lähteenä, mitataanpa asiaa absoluuttisin tai suhteellisin luvuin. American Renaissance -järjestön tutkimuksesta raportoi Suomessa ansiokkaasti MV-lehti.

Säälittävistä säälittävintä on se Turmiolan Tommin politiikka, jolla ruotsalaiset ovat juoneet talonsa ja jonka tuloksena sosiaalidemokraattinen pääministeri Stefan Löfven tunnusti vuoden 2015 terroriuhan keskellä, että ”olemme olleet naiiveja”.

Minä vastaan teille: Niin olette. Ettekä pelkästään naiiveja vaan myös anteeksi antamattoman ja peruuttamattoman tyhmiä.

Ruotsin kansalliskemisti Jöns Jacob Berzelius muistuttaa Ruotsin kulttuuripolitiikan perseilystä.

Nykyisin Tukholman kaduilla ei enää juuri valkoista naamaa näe, ja jos jostakin sellaisen bongaa, hänen täytyy olla vanhaa ja väistyvää sukupolvea, suomalainen turisti tai mohikaaneista viimeinen eli Ruotsin kuningas, joka tosin hänkin on tuontitavaraa ja ranskalaisen Bernadotte-suvun jäsen. Muu porukka on joko neekereitä, pizzaa pyörittäviä karvakäsiä tai kaakaonvärisiä valkoisten feministien kostoja.

Ei siis ole mikään ihme, että Sverigedemokraterna-puolue on ollut maahanmuuton keulaporttien avaamisen jälkeen vuodesta 2015 asti suurinta kannatusta nauttiva puolue, ja myös täällä Suomessa on syytä miettiä tarkoin mitä ja ketä äänestää. Sillä kysymys on nimenomaan poliittinen. Itse olen jo äänestänyt ja toivon teidän muidenkin äänestävän sellaisia henkilöitä, jotka aktiivisesti vastustavat esimerkiksi moskeijoiden rakentamista ja muiden terroristien värväys- ja rahoituskeskuksina toimivien salafisti- ja jihadistihankkeiden rantautumista Suomeen.

Kirsikan kukinnot muistuttavat ihmiselämän katoavuudesta. Kunnia ja rauha terrorismin uhreille.

6. huhtikuuta 2017

Kun professori lausahtaa...


Eräänlaisen nepotismin merkiksi Yleisradio on käyttänyt Sami ”Olavin poika” Borgin asiantuntemusta vaalilähetyksissään, ja MTV3 puolestaan on ostanut asiantuntemusta Tarkan dynastiaa edustavalta Jukka Tarkalta. Vaalilähetysten vallanperimys antaa hegemonisen kuvan suomalaisista kansanvallan karnevaaleista, eli äänestystapahtumista ja niiden rituaaleista.

Joskus tuntuu siltä, että vaalit ja niissä valitut ehdokkaat muodostavat vain jalustan kommentaattorien ja toimittajien patsaille. Poliitikkoja nousee ja putoaa, mutta patsaat pysyvät.

Kuntavaalien lähestyessä on jälleen mielenkiintoista havaita ja todistaa, millaisen spektaakkelin TV-kanavat järjestävät tehdäkseen vaalikommentaattoreista sankarillisia ”populismin”, ”rasismin” ja ”nationalismin” vastustajia omassa monikulttuurisuutta edistämään pyrkivässä viestinnällisessä kudelmassaan.

Vaalit ovat olemassa etupäässä vaaliasiantuntijoiden ja kommentaattorien glorifioimiseksi ja toimittajien seppelöimiseksi hyvyyden laakereilla. Donald Trumpin, Geert Wildersin, Brexitin ja monen muun asian saamasta mediakohtelusta päätellen Perussuomalaisten vaaliromahdusta odotetaan tiedotus- ja toitotusvälineissä vesi kielellä ja hihat palaen.

Edellä mainitsemani asiantuntijat dosentti Borg & tohtori Tarkka eivät ole kuitenkaan kaikista pahimpia. Vaihtelua kommentaattorien kaaderiin on tuonut jo muutaman vuoden ajan Åbo Akademista studioon hälytetty ja heitä nuorempi tutkija, valtio-opin professori Kimmo Grönlund, josta on tullut MTV3:n maskotti ja päivänsäde. Hänen todesta otettavuuttaan heikentää kuitenkin ratkaisevasti tosiasia, että hänen kätensä ovat kyynärpäitä myöten politiikan mämmissä ja mudassa mukana.

Tavaksi on tullut, että kun Kimmo röyhtäisee, lehdistö siteeraa. Ja Kimmo röyhtäisee usein Twitterissä, josta on tullut hänen pääasiallinen viestintämuotonsa. Hän on oppinut populisteilta sen, että parhaiten mediassa menee läpi yhden lauseen totuus, vaikka hänenkin pitäisi toki tietää, ettei politiikassa, mediassa, maailmassa eikä tieteessä ole yhden lauseen totuuksia.

Media aloittaa Kimmon kannanottoja valaisevat uutisensa usein sanoilla ”professori sanoo” korostaakseen mielipiteiden objektiivisuutta. Mutta katsotaanpa nyt, mitä professori Kimmo Grönlund on sanonut.

”Voima-lehden maksullisena liitteenä” tunnetun Helsingin Sanomien 29.7.2015 julkaisemassa jutussa ”Professori Grönlund: Alle viidennes suomalaisista suhtautuu nuivasti monikulttuurisuuteen” Kimmo Grönlund piti suomalaisten suhtautumista monikulttuurisuuteen suopeana. Todellisuudessa asiasta on saatu EU:n tekemissä kansainvälisissä tutkimuksissa aivan toisensuuntaisia tuloksia, joita käsittelin tarkemmin tässä. Kyse oli siis pelkästään Sanomien toimituksen halusta lavastaa monikulttuurisuuden tendenssi suositummaksi kuin se on, mihin saatiin Kimmolta tuki. Aihetta koskeva kiinnostava peruskysymys olisi, miksi maahanmuuton oikeutuksesta ja monikulttuurisuuden toteuttamisesta ei ole missään voinut oikeasti äänestää, vaan asia on pidetty kansanvaltaisen prosessin ulottumattomissa.

Kun Perussuomalaiset oli valittu hallitukseen, Kimmo Grönlund osoitti yllätyksettömyytensä yrittämällä hajottaa hallitusta keskustalaisen Suomenmaan 6.11.2015 julkaisemassa jutussa ”Professori: Uudella hallituksella voi olla hankaluuksia pysyä yhtenäisenä”. Näin sanoi yliopistollisesta ja puolueettomasta asemastaan Kimmo Grönlund, jota lehdistö palvoo politiikasta perillä olevana syväkurkkuna.

Kansanedustaja Olli Immosen lausahdettua omat näkemyksensä maahanmuutosta Kimmo Grönlund sormetti Twitterissä, kuinka paha Immosen viaton mielipide muka oli. Käytännössä kohu Immosen kiltistä ja asiallisesta Facebook-parahduksesta oli Kimmo Grönlundin keittämä. MTV3:n internetsivut otsikoivat 25.7.2015 julkaiseman juttunsa sanoin ”Professori: Ilman Immosen eroa jopa hallituskriisi on mahdollinen”. Otsikon takana piileskelevä mystinen professori, jonka ”asiantuntemuksella” lehdistö jälleen ratsasti, oli Kimmo Grönlund, joka tällä tavoin koetti lyödä kiilaa hallituksen työskentelyyn ja taivutella perussuomalaisia ripittämään omia kansanedustajiaan. Aika hupsuja täytyy poliitikkojen olla, mikäli he Kimmon verkkoihin ja juoniin sekoavat.

Hieman myöhemmin Yleisradio siteerasi Kimmo Grönlundia 12.7.2016  julkaistussa jutussa ”Professori perussuomalaisten EU-kannoista: ’Jos tämä puhe ei lopu, Sipilä voi näyttää ovea ulos hallituksesta’”. Tällä tavoin tieteellisesti puolueeton Kimmo Grönlund pyrki puolueettoman Yleisradion tuella päättämään hallituksen luottamuksesta, ikään kuin asia ei olisikaan eduskunnan käsissä vaan kuten Timo Soini on hauskasti kuvaillut joidenkin nappitatteroiden hyppysissä. Mutta Kimmo paiskoi ovia kuin vihainen vanhapiika. Hänen mukaansa politiikassa on asioita, joista ei saisi puhua, mikä on aika kummallinen kannanotto niin tiedettä kuin politiikkaakin koskien.

Kimmoa on käyttänyt tietenkin myös hänen oma punainen vasemmistomediansa. Kun vasemmistopuolueet kauhistelivat hallituksen sote-uudistusta nähden siinä perustuslain vastaisuutta, sosiaalidemokraattinen Demokraatti otsikoi 19.12.2016 julkaisemansa jutun sanoin: ”Valtio-opin professori: Perustuslain muuttamisen ei pidäkään olla helppoa ’Ihmettelen, mitä tapahtuu’”. Haastateltu professori oli jälleen Kimmo Grönlund, jolla olisi syytä ihmetellä, mitä hänen omalle uskottavuudelleen tapahtuu. Sote-uudistus on perustuslain mukainen aivan niin kuin myös ne paljon paheksutut toimeentulotukioikeuden rajaukset, jotka koskevat laittomasti maassa olevia. Sote-uudistuksen toteuttaminen ei edellytä mitään maanvyörymänomaista perustuslainraivausta, kuten Kimmo maalailee omassa kauhistelevassa ja kirkkotätien sormenheristelyä edustavassa moralismissaan.

Kun aiheesta käytiin kädenvääntöä eduskunnassa, Kimmo Grönlund piipitti jälleen Twitterissä. Yhdessä erään toisen Åbo Akademin professorin kanssa hän sai näkemyksensä läpi muun muassa Uudessa Suomessa, joka otsikoi 18.12.2016 julkaistun jutun raflaavasti: ”Professorit pöyristyivät: ’Oikeusvaltion säilyminen vaatii hallituksen eroa’”. Jos jollekin ei ole tullut selväksi, olen argumentoinut oman näkemykseni kirjoituksessani ”Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia”, eikä se ole paljon vastaväitteitä herättänyt.

Kun Jussi Halla-aho ilmoittautui tavoittelemaan Perussuomalaisen puolueen puheenjohtajuutta, oli selvää ja helposti ennustettavaa, että Kimmolta menisi kuppi nurin. Iltalehti otsikoi 6.3.2017 Kimmon painajaisen näin: ”Professori: Soinin päätöksen taustalla häviämisen pelkoa Halla-aho lietsoo Trump-ilmiötä”.

Entä kuka on tuo puolueettoman tieteen edustaja Kimmo Grönlund, joka tällä tavoin toimii lehdistön sylikoirana ja vasemmistolaisten toimittajien myötäkarvaan silittämänä salonkipuudelina? Kimmo Grönlund kävi 1980-luvun alkupuolella samaa pohjoissatakuntalaista lukiota kuin minä, tosin vuotta alemmalla luokalla.

Hänen mutsinsa toimi kaupungin rakennusvirastossa demaritaustaisena suunnittelijana, jota monet paikkakuntalaiset pelkäsivät, sillä hän uhkasi kaavoittaa porvarien maatilkut eritasoliittymiksi ja omakotitalojen puutarhat virastotalojen parkkipaikoiksi. Mutta Kimmo oli kelpo oppilas, joka kehitti ruotsin kielen taitojaan toimimalla Pohjola-Nordenissa.

Hän sai myöhemmin opiskelupaikan Åbo Akademista, sillä sinne oli helppo päästä. Tiedättehän, että ruotsinkielisiä yliopistopaikkoja riittää opiskelemaan haluaville suhteellisesti avokätisemmin kuin suomenkielisille. Valinta ei ollut huono, sillä samoista syistä ja poliittisen sopivuutensa vuoksi hän onnistui ylenemään melko mitättömin ansioin asemaan, jonka vuoksi media siteeraa tätä koulupoikaa maininnalla ”professori sanoo”.

Median olisi kuitenkin syytä huomata, että Kimmo Grönlundin kannanotot eivät ole mitään tieteellisiä analyysejä, jollaisina media pyrkii ne esittämään koristellessaan hänen vasemmistolaiset ja persuvihamieliset näkemyksensä akateemisella tehtävänimikkeellä. Toisella tavalla sanottuna Kimmo Grönlund käyttää virka-asemaansa väärin pyrkiessään naamioimaan poliittisen tendenssin motivoimat tarkoitushakuiset lausuntonsa tieteen kaapuun.

Tässä mielessä hän toimii tieteen etiikan kannalta yhtä epäluotettavasti kuin perustuslakituntijoina paljon käytetyt Juha Lavapuro, Tuomas Ojanen, Martin Scheinin ja Kimmo Nuotio, joista kirjoitin tässä – puhumattakaan Saara Pellanderin ja Lena Näreen tapaisista näennäistieteenharjoittajista, jotka ovat kirkkain silmin politisoineet tieteenalansa ja rymistelleet nykyajan kommunismin eli maahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistämiseksi kuin norsu posliinikaupassa.

Jälleen osoitus yliopistojen vasemmistolaisuudesta ja vasemmistolaisen tiedepolitiikan vaikuttavuudesta! En tietenkään sano näin pyrkiäkseni parantelemaan omaa asemaani vaan halutakseni estää heidän työnantajinaan toimivia yliopistoja ajautumasta entistäkin surkuhupaisampaan tilaan. Yliopistot ovat kuin Yleisradio: ne rahoittavat toimintansa pakko-ottoihin perustuvilla verovaroilla mutta eivät käytä niitä puolueettomaan tai edes poliittisesti tasapuoliseen toimintaan niin kuin pitäisi vaan vasemmistolaisten toimijoiden harjoittamaan propagandatyöhön.

Ja ei minulla ja Kimmolla ei ole koskaan ollut seksi- tai rakkaussuhdetta, joka varmaankin kelpaisi lehdistön jutunaiheeksi. Sen sijaan katson, että Kimmo Grönlundin mediaesiintymisissä on ollut niin paljon kreisiä komiikkaa ja hervotonta hirnahtelua, että hänen kannattaisi ottaa rooli seuraavassa Ace Ventura -elokuvassa Jim Carreyn sijaisnäyttelijänä.

4. huhtikuuta 2017

Sosiologian (n)ostalgia


Aprillipäivä tuli Yleisradioon tänä vuonna etuajassa, sillä Ylen verkkosivut julkaisivat noin viikko sitten toimittaja Harri Palmolahden kirjoittaman jutun ”Yhteiskuntaa selitetään taskulaskimella Ennen siihen tarvittiin sosiologi” (24.3.2017). Kirjoitus ja sen ihanteet vaikuttivat olevan kotoisin jostakin täysin toisesta todellisuudesta, ja arvelin, että kyseessä täytyi olla aprillipäivän pila.

Toimittaja Palmolahti oli kaivanut esiin vanhat sotaratsut, professorit Antti Eskolan ja Risto Alapuron, jotka tunnettiin 1970-luvun radikaaleina ja Parta-Kallen perillisinä. Esimerkkinä etevästä nuoremman polven sosiaalitieteilijästä he puolestaan esittelivät Vihreän liiton puoluejäsenen, Heikki Hiilamon, joka sai poliittisen professuurin Kelasta ja joka käytti hänelle suotua virkaa ponnahduslautana päätyäkseen professoriksi Helsingin yliopistoon.

Toinen jutussa kehuttu nuorempi sosiaalitieteilijä on Itä-Suomen yliopiston professori Juho Saari, joka valehteli Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Anna-Stina Nykäselle, että satakaan tuhatta pakolaista ei ”väräyttäisi” Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään.

Palmolahden jutussa siteerataan laajasti Risto Alapuroa, joka ruikuttaa seuraavasti: ”Ajan henki on sellainen, että yhteiskuntapolitiikkaa kommentoivalla asiantuntijalla pitää olla laskin taskussa. Siinä pelissä ekonomisti on vahvoilla. [...] Kun pitää kuvata ilmiö, jota ei oikein osata selittää, luodaan matemaattinen malli, jonka oletuksilla ilmiötä testataan. Tällaisessa malli-keskustelussa taloustieteilijät ovat vahvoilla, sillä heillä on aina lukuja taskussaan.

Alapuro valittelee sosiologian huonoa suosiota, ja toimittajan johtopäätös on: ”Nyt eletään populismin aikaa. Vaikka ekonomistit näyttävät julkisuudessa pärjäävän, kaiken kaikkiaan asiantuntijuus on suuressa kriisissä.

Ahaa, siis kyky laskea eurot ja sentit tarkasti ei olekaan asiantuntemusta tai yhteiskunnallinen välttämättömyys, vaan se on vain ”ajan henki”. Jo valkenee. Ja halu laskea yhteiskuntamme suoriutumiskyky ei olekaan yhteiskunnallista realismia vaan ”populismia”. Onpa aikoihin eletty!

Entä eivätkö sosiologit itse lentäneet taskulaskimen päällä heti, kun se oli keksitty? Jo niin sanotun reikäkorttisosiologian valtavirta pyrki tekemään yhteiskuntafilosofiasta lukumystiikkaa korvaamalla puheet merkityksistä, arvoista ja päämääristä pelkällä mittaavan ja laskennallisen metodimanian kielellä. Sellaista, mitä ei voitu kääntää numeromagian sanastolle, he pitivät mielettömänä. ”Teoreettisena” tutkimuksena he hyväksyivät vain jämeräpartaisten professori Marxin, professori Engelsin ja professori Leninin katkerat luokkastrategiset visiot. Selitysvoimaisia malleja he näyttävät karsastavan edelleen.

Ymmärrän toki varttuneiden tieteenharjoittajien, kuten Antti Eskolan, pettymystä siihen, että yhteiskuntatieteissä ei puhuta enää paljoakaan arvoista, päämääristä eikä toiveista, ei myöskään hänen itsensä puhki kirjoittamista uhista. Mutta en syyttäisi tästä pelkästään laskutaitoisia ihmisiä.

Syitä voisi etsiä heidän oman sukupolvensa tekemistä valinnoista. Juuri he ovat eläneet siinä punavihreässä hyvinvointibunkkerissa, joka on johtanut suomalaisen yhteiskunnan raunioitumiseen niin, että taistelua taloudellisista resursseista käydään nyt tilintarkastaja-kamreerien sinipunakynillä, ja aivojen paikalla raksuttavat tradenomien laskukoneet.

Juuri siksi sosiologiaa on pidetty kuolleena, ja sosiologien paikan ovat perineet taloudellisten tutkimuslaitosten sixten korkmanit, joilla on Stockmannin kanta-asiakaskortti povitaskussaan ja shekkivihko siiselinnahkaisessa kainalokotelossaan. Ajattelun tilaa ei ole enää filosofiassakaan, paitsi siinä muodossa, jossa sitä itse edustan: pyrkimyksenäni ankaran totuuden kautta raivata Lebensraumia todellisuuden tunnustamiselle.

Myllykirjeiden, saunaseurojen ja hallitusrunnausten aika ja ihanuus

Yleisradion jutussa esitetty populismikäsitys on aivan absurdi ja uskomaton. Samaan hengenvetoon, jossa haukutaan taloudellisia ja laskennallisia metodeja sekä positivistia arviointiperusteita ”populismiksi”, piehtaroidaan Kekkosen-aikaisessa nostalgiassa ja ylistetään monilta jo unohtunutta mutta tavan takaa naftaliinista esiin kaivettua tieteen ja politiikan vispilänkauppaa näin:

Presidentti Urho Kekkonen seurasi tiettävästi aika tarkkaan, mitä minä tai muut sosiologit kirjoittivat. Myös pääministeri, ja myöhemmin presidentti, Mauno Koivisto oli kiinnostunut – varmaan siksi, että hän oli itsekin sosiologi, Eskola muistelee. [...] Alapuro muistuttaa, että muun muassa suomalaisen politiikan suuri linjapäätös hyväksyä kommunistit ja SKDL hallituskelpoisiksi, oli vahvasti sosiologien idea. [...] Nimenomaan sosiologeilta tuli se ajatus, että sulkemalla joku ryhmä politiikan ulkopuolelle, saadaan paljon ongelmia aikaan, Alapuro sanoo. Alapuro lisää, että sosiologien liberaali ajattelutapa siirtyi pikkuhiljaa instituutioihin ja valtionhallintoon. [...] Monet sosiologit ottivat asiantuntijoina osaa erilaisiin lainsäädäntöhankkeisiin ja vaikuttivat sitä kautta koko yhteiskuntapolitiikkaan.

Johtopäätös naulataan yksiselitteisesti: ”Sillä tavalla suomalainen hyvinvointivaltio on 1960- ja 1970 -lukujen sosiologien perillinen, Alapuro sanoo.

Tosiasiassa tämä tarkoittaa, että poliitikot käyttivät valtapoliittisten päämääriensä edistämiseen vasemmistolaisia yhteiskuntatieteilijöitä (aivan niin kuin nykyäänkin) ja tekivät tieteestä retorisen warrantin (eli näennäisoikeutuksen) tavoitteitaan puolustamaan. Samalla tiede politisoitui; esimerkkinä on juuri se, että kommunistit sisällytettiin hallitukseen sosiologien kätilöiminä, ja yhteiskuntatieteilijät palkittiin suopeudestaan poliittisilla viroilla. Tätä kautta sosiologiasta ja sen lähialoista tuli akateemista piilokommunismia.

Eikö tämä politiikan ja tieteen keskinäinen sekoittaminen muistuta millään tavalla populismia? Vaikuttaa vahvasti siltä, kuin sosiologian politrukit haikailisivat tieteellisen sosialismin ja siihen liittyvän objektiivisuuden ihanteen perään vaikka he sitä vastustivatkin aina silloin, kun sitä toteutettiin laskemalla markkoja ja pennejä. Vasemmistolaisten sotaratsujen mielestä aika, jolloin professorit ja muut pikkupoliitikot kyynärpäätaktikoivat Kekkosen edessä kylkimyyrynä, oli tieteen ja yhteiskunnan kannalta mukamas onnellista ja ongelmatonta, ja sitä he nyt kaipaavat takaisin (n)ostalgian kyynel silmäkulmassaan.

Risto Alapuron paheksuessa ”ulkopuolelle sulkemista” ja hänen kiittäessään Kekkosta ja itsensä kaltaisia sosiologeja SKDL:n sisällyttämisestä hallitukseen hän unohtaa aktiivisesti tosiasian, että Kekkonen piti Kansallisen Kokoomuspuolueen hallituksen ulkopuolella 21 vuoden ajan! Tähän samaan ulkoryhmään on yliopistoista suljettu myös ei-sosialistiset yhteiskuntatieteilijät meidän päiviimme asti. Ei tarvitse ihmetellä, miksi yhteiskuntaa tarkastellaan mittarimatojen logiikalla ja kapealla kauppiaan järjellä, sillä asiaan liittyvä immanenssi on nimenomaan vasemmistolaisen metafyysisen materialismin perua.

Sosiaalitieteiden politisoituneisuudesta

Mikäli sosiologian osakekurssi on nykyään laskussa, se johtuu politrukkiprofessorien oman agendan, heidän poliittisen tendenssimäisyytensä ja politikointinsa aiheuttamasta luottamuksen menetyksestä, joka jatkuu heidän kellokkaidensa toimesta yliopistoissa. Nämä 60-lukulaiset kusimutterit nimittäin jakavat edelleen akateemiset tutkimusresurssit omille vihervasemmistolaisille suosikeilleen ja pitävät kriittiset tieteenharjoittajat visusti virkojen ulkopuolella.

Tällä tavoin yliopistoihin on muodostunut pysyvä kommunististen kiilusilmien kopla, joka kulmainsa alta velmusti kyräillen konfiskoi haltuunsa tutkimuksen määrärahat, pesee ne omien puoluetoimistojensa pirullisissa vertaisarviointimenettelyissä ja kääntää kassan myös hyväuskoisia hölmöjä edustavan kosmopoliittisen porvariston sekä globaalin kapitalismin säätiöissä. Esimerkkinä olkoon nyt vaikka historiankirjoitusta sosiologisoineen Miika Tervosen heikkotasoisen seminaariesitelmän palkitseminen Koneen Säätiön ruhtinaallisella rahalahjuksella.

Alasuutarin näkemys populismin nykymuodoista on aivan outo, mutta tuttu demariretoriikasta: ”Usko markkinoiden järkeen on pudottanut asiantuntijat jalustaltaan ja se on luonut tilaa populismille. No, nyt kun populistit ovat vallassa, he julistavat sulkevansa rajoja ja rajoittavansa vapaakauppaa.

Vasemmisto on aina vastustanut vapaakauppaa ja valittanut kaupallisen vapauden olevan populismia. Nyt, kun oikeiston uudet vallanpitäjät haluavat rajoittaa liikkuvuutta ja vapaakauppaa, vasemmistolaiset valittavat myös sen olevan populismia. Ottakaa ihmeessä selvää, mitä populismi on, ennen kuin teette näitä arvioitanne, ja apuja saatte tästä.

Entä sitten nykysosiologien oma toiminta? Yhtä hakoteillä kuin ennenkin. Yhteiskuntatieteilijät penkovat apinan raivolla ”populismin”, ”EU-vastaisuuden” ja ”rasismin” ongelmia, vaikka kiinnostavia aiheita löytyisi niiden käänteispuolelta ja todellisista syistä: maahanmuuton haitoista, monikulttuurisuuden ristiriitaisuudesta, monietnisyyden tuottamista peruuttamattomista geneettisistä vaikutuksista, ulkomaalaisten tekemistä rikoksista, EU:n omasta korruptoituneisuudesta, kansanvallan kaventamisesta, valtiollisen suvereniteetin loukkauksista, kansallisen itsemääräämisoikeuden rikkomuksista, rahaunionista, liittovaltiopolitiikasta ja niin edelleen.

Ellei minua itseäni lasketa mukaan, näitä aiheita ei tutki kriittisesti kukaan, ei myöskään niiden yhteiskuntadynaamisia syitä. Ei tutki, koska näiden oikeasti kiinnostavien ongelmien filosofista analyysia varten ei anneta resursseja eikä rahaa, mutta alta lähtee penkki.

Eikö teitä yhtään hävetä, tieteen politrukit?


Kirjoituksiani tieteen puolueellisuudesta: 

Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Internatsismia yliopistoissa
Historiallinen aivopieru
Ei saisi kärjistää
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Sixten kuin ”sixteen”
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla 
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys 
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi

31. maaliskuuta 2017

Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi


Postmodernistien ja jälkistrukturalistien harjoittama historian vääristely istuu yliopistoissa kuin punkki poterossa. Sitä ilmentää Koneen Säätiön jakaman Vuoden Tiedekynä -palkinnon päätyminen Miika Tervonen -nimiselle historioitsijalle, jonka kokoon rääpimää ja sisällöllisesti sekavaa artikkelia nimeltä ”Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta” suitsutettiin peräti 25 000 euron rahalahjuksella.

Artikkeli on julkaistu yli kaksi vuotta vanhassa teoksessa Kotiseutu ja kansakunta Miten suomalaista historiaa on rakennettu (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014, s. 137–162). Koska artikkelissa on vain 22 sivua (lähdeluettelon kanssa 26), tämä tekee palkitun seminaarityön hinnaksi yli 1000 euroa / sivu.

Palkittu kapakkadosentti Miika Tervonen kuuluu luonnollisesti siihen vasemmistolaisten politrukkien kerhoon, joka toimii Helsingin yliopiston Sosiaalitieteiden laitoksella ja jonka yhteistyökumppaneita ovat aiemmin kritisoimani Saara Pellanderin tapaiset tendenssitutkijat (aiheesta lisää kirjoituksissani ”Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?” ja ”Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla”).

Palkitussa artikkelissa katsellaan turvallisesti taaksepäin ja pyritään lavastamaan kaikki nykyinen kansallismielisyys, kansallisen edun puolustaminen ja näkemykset ontologisesti yhtenäisestä kansasta ja kulttuurisesti yksiaineksisesta kansakunnasta jonkinlaiseksi museorasismin muodoksi.

Yleisradion toimittajan Mikko Pesosen laatiman jutun mukaan Tervonen pitää ajatusta yhtenäiskulttuurista vahingollisena, koska ”se tuo 1900-luvun alkupuolen rotuajattelun kaikuja monimuotoistuvaan arkeemme ja legitimoi muukalaisvastaisuutta”.

Kirjoittaja siis myöntää, että hänen toimintaansa ohjaa tendenssi, eli tarkoitusperä, joka on selvästikin auttanut häntä muovailemaan historiallista totuutta omia poliittisia tarkoitusperiään tyydyttävään muotoon. Poliittista missiotaan Tervonen levittää myös blogikirjoituksessaan ”Myytti yhden kulttuurin Suomesta ruokkii rasismia”. Mutta vastaankin voidaan väittää. Katsotaanpa.

Suomi ja sen kansa eivät ole myyttejä

Mikäli Miika Tervonen avaisi silmänsä nykypäivän todellisuuteen, hän voisi huomata, että myös tätä nykyä kansojen välillä on suuria todellisia eroja, aivan niin kuin kulttuurienkin välillä on eroja. Samalla tavoin tiettyjä kansoja sisäisesti yhdistävät yhteiset olemuspiirteet ovat merkittäviä vakioita (tai yhteisiä nimittäjiä) riittääkseen sekä käsitteellisten että empiiristen erottelujen tekemiseksi suhteessa muihin kansoihin tai kansakuntiin.

Miika Tervosen argumentaatiossa kansallisvaltioiden olemassaolo pyritään esittämään pelkkänä sosiaalisena konstruktiona. Tämä metodologinen ja metafyysinen oletus pyrkii peittämään biologisten tekijöiden merkityksen kansojen historiassa, nykypäivässä ja tulevaisuudessa. Niinpä Tervonen pyrkii kääntämään näkemykset suomalaisesta Suomesta vain ”poliittiseksi projektiksi” (s. 140). Hän väittää, että ”[y]hden kulttuurin Suomi on siis ollut, paitsi myytti, myös poliittinen ohjelma ja itseään toteuttava ennuste, jota demografiset kehityskulut ovat vielä vahvistaneet” (s. 143).

Kyseinen historiankirjoitus on valheellista, koska se peittää ontologisen tosiasian, että kansa on väistämättä biologinen käsite ja ilmiö. Tervosen edellä siteerattu väite on nurinkurinen ja seisoo päälaellaan, sillä siinä tullaan väittäneeksi, että yhden kulttuurin myytti olisi poliittinen ohjelma, josta olisi seurannut jotakin demografisesti määriteltävissä olevaa omalle saarelle linnoittautumista. Hänen mielestään heimo- ja rotuteoriat ovat tämän myytin seurausta.

Tervosen argumentaatio voidaan kääntää kumoon ja oikaista jo yhdellä vasta-argumentilla. Tosiasiassa kansan, heimon ja rodun käsitteet, joita Tervonen tarkastelee alkaen artikkelinsa sivulta 148, eivät ole seurauksia mistään myyttisestä esityksestä, vaan päinvastoin: ne ovat kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion ontologisia, apriorisia ja käsitteellisesti välttämättömiä taustaehtoja. Juuri niiden olemassaolo edeltää kausaalisesti kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion syntymistä. Tämä on synteettinen a priori -totuus, jota ei voida kääntää kumoon millään vastaväitteellä, koska se on käsitteellinen välttämättömyys.

Kansa on biologis-etninen ilmiö ja käsite, jonka pohjalta voidaan luoda näkemys kansakunnasta. Kansakunta puolestaan on poliittis-juridinen ilmiö ja käsite, ja järjestäytyessään kansakunta muodostaa yhteiskunnan. Organisoituessaan virallis-formaalisti yhteiskunta puolestaan voi muodostaa valtion. Asiat eivät siis ole niin kuin postmodernismia, jälkistrukturalismia ja sosiaalista konstruktionismia hyödyntävien tendenssitutkijoiden huolettomilla kynävedoilla maalaillaan, toisin sanoen, että kansa ja rotu olisivat myyttisiä ilmiöitä, jotka olisi johdeltu sosiaalisen merkitystason oletuksista.

Tosiasiassa Tervosen paheksumat heimon, rodun ja kansan ilmiöt ovat ontologisia tosiasioita, jotka nojaavat biologisiin faktoihin ja niihin perustuviin väestöllisiin ominaisuuksiin. Niiden kautta kansojen välille piirtyy myös sosiaalisesti havaittavia eroja. Tämän tunnustaminen on Tervosen mielestä vaarallista, ja siksi hän vastustaa kansojen välisten erojen myöntämistä pelkästään poliittisista syistä. Valitettavasti hän potkii tutkainta vastaan, mikä puolestaan on vahingollista siksi, että hän pyrkii esiintymään kriittisenä historiankirjoittajana, jonka mielenkiinto kohdistuu siihen, miten suomalaisuuden historiaa on kirjoitettu.

Tervosen artikkeli on pelkkää tusinatavaraa ja edustaa samaa dekonstruoivaa otetta, jota ilmensi myös Tapio Tammisen Tieto-Finlandialla palkittu kirja Kansankodin pimeämpi puoli (kritisoin teosta tässä ja tässä). Palkitsijoiden silmissä näyttää kiiltelevän into torjua ja jynssätä pois kaikkea sellaista argumentaatiota, joka tunnustaa kansojen ja kansakuntien biologiset erot todellisiksi ja merkityksellisiksi tosiasioiksi.

Heidän vakaumuksenaan vaikuttaa olevan käsitys, että kansojen, rotujen ja kansakuntien välisten erojen tunnustaminen tarkoittaa jo pelkkänä mahdollisuutena jotakin sellaista pahaa, joka on tuomittava. Näin on ilmeisesti siksi, että sen arvellaan avaavan tien paljon paheksuttuun ”rasismiin”. Tosiasiassa oikeus olla omaa rotuaan tai mahdollisuus kuulua ja identifioitua biologisessa tai etnisessä mielessä johonkin kansaan, kansakuntaan tai kansanryhmään voidaan nähdä myös suurena vapautena tai oikeutena.

Rotuajattelun kumoaminen merkitsisi ominaisuuksien ja luokittelujen kieltämistä

Miika Tervosen seikkailu Suomen historiassa muistuttaa huolestuttavasti Liisan retkeilyä ihmemaassa. Matemaatikko Charles Lutwidge Dodgsonin (alias Lewis Carrollin) sadussa Liisa kohtasi matkansa varrella Irvikissan, joka majaili puun latvassa ja jonka kuonolla oli omalaatuinen jäykkä ilme. Sitten kissa yllättäen katosi, ja jäljelle jäi pelkkä irvistys. Ja Liisa lausui: ”Olen nähnyt kissoilla monenalaisia irvistyksiä, mutta ennen en ole nähnyt irvistystä ilman kissaa.” Tarinassa olisi opiskeltavaa myös Tervosella.

Aivan samaan tapaan kuin ei voi olla irvistystä ilman kissaa, ei voi olla myöskään ominaisuuksia ilman, että ne ovat jollakin olennolla tai ryhmällä. Ja mitään olentoa tai ryhmää ei voi olla olemassa ilman, että sillä on ominaisuuksia.

Tästä opimme, että jos on ihmisiä, heillä välttämättä on rodullisesti luokiteltavissa olevia ominaisuuksia. Ja jos on luokiteltavissa olevia rodullisia ominaisuuksia, ne ovat välttämättä joillakin olennoilla. Yhteisten ominaisuuksien pohjalta voidaan puolestaan vetää rodullisia rajoja ja muodostaa ryhmiä, aivan niin kuin käsitteiden käyttäminenkin nimeää luokkia: tuoleja erottavat pöydistä niiden yhteiset ominaisuudet, joiden perusteella tuolit tunnistetaan tuoleiksi.

Pyrittäessä kumoamaan näkemystä ihmisroduista olisi todistettava, että ihmisillä ei ole sellaisia geneettisiä ominaisuuksia, joiden pohjalta voitaisiin tehdä luokitteluja. Ja pyrittäessä osoittamaan, että rotuajattelussa on jotakin eettisesti tuomittavaa tai moraalisesti paheksuttavaa, olisi pystyttävä perustelemaan, miksi ominaisuuksien ja luokittelujen tekeminen olisi epäeettistä tai moraalitonta.

Yhdessäkään näistä pyrkimyksistä ei ole onnistuttu. Miika Tervonen ja hänen samanmieliset vasemmistolaiset kollegansa syyllistyvät pahaan metodivirheeseen pyrkiessään kieltämään todellisuuden olemuspiirteet sillä perusteella, että ne eivät ole heidän mielestään suotavia tai että ne voivat olla haitallisia. Kuitenkaan autoiluakaan ei kielletä sillä perustella, että siitä voi olla hyötyjen lisäksi myös haittaa.

Lisäksi ihmisrotujen olemassaolon kiistäminen olisi totuuden vastaista. Ihmisrotu on pohjimmiltaan samanlainen arvoneutraali ominaisuus kuin silmien väri, vasen- tai oikeakätisyys tai homo- tai heteroseksuaalisuus, eikä sen toteamisessa ole mitään moitittavaa. Rodullisilla olemuspiirteillä on ankkurinsa ihmisen geeneissä, ja geenien generoimat piirteet puolestaan tulevat näkyviin ihmislajin fenotyyppisenä eli kehollisella eksistenssitasolla ilmenevänä erilaisuutena.

Mitä rasismi on?

Rotuajattelun kiistäminen onkin toisen maailmansodan jälkeisiä suurimpia hullutuksia, ja siihen on syyllistytty pelkästään poliittiseen korrektiuteen liittyvistä syistä. Rotuajattelu voidaan jakaa kolmeen osaan: rotuoppiin, rotuerotteluun ja rotusortoon (tai -syrjintään eli rasismiin).

Rotuopiksi sanotaan näkemyksiä, jotka nojaavat biologisperäisiin väitteisiin ihmisrotujen eroista. Rotuerottelu puolestaan pitää eroja objektiivisina yhteiskunnallisina ja etnografisina tosiasioina. Rasismi taas on rotusortoa tai rotusyrjintää, joka kiistää ihmisten ihmisarvon. Tarkastellaan nyt yksityiskohtaisesti, mitä niihin liittyy. 

1) Rotuoppi on tieteellisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin essentiaalisissa, taksonomisissa ja fenotyyppisissä (eli havaittaviin ulkoisiin eroihin liittyvissä) sekä genotyyppisissä suhteissa. Esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun.

Vaikka kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä kannattaa sitä, ja vahvinta kannatus on biologien keskuudessa. Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien kesken, ja eräs tunnetummista on Leonard Liebermanin (et al.) tutkimus Race in Biology and Anthropology A Study of College Texts and Professors, joka on julkaistu Journal of Research in Science Teaching -lehden numerossa 29(3)/1992 (s. 301321). Sen mukaan (n 1200) väitteen ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Todellisuudessa rotuopin vastustaminen perustuu enemmänkin politiikkaan kuin objektiivisiin tosiasioihin.

2) Erotuksena rotuopista rotuerottelu puolestaan edustaa käsityskantaa, että jotkut rodut ovat joissakin suhteissa parempia tai huonompia kuin toiset. Tämäkin käsitys on todenperäinen, eikä siinä ole mitään eettisesti moitteenalaista. Se vain kiistää ihmisten samanlaisuuden ja samanarvoisuuden niissä käytännön elämään liittyvissä suhteissa kuin tavanomainen viranomaisvaltakin. Niin tehdessään tämä käsityskanta on totuudenmukainen, sillä ihmiset eivät ole perimmältään samanlaisia eivätkä myöskään tasa-arvoisia. Esimerkiksi nekroidisen rodun edustajat ovat osoittautuneet keskimäärin paremmiksi kestävyysjuoksijoiksi kuin mongoloidisen rodun edustajat. He puolestaan pärjäävät esimerkiksi taitovoimistelussa, kun taas euripidisen rodun edustajat ovat keskimäärin muita parempia keihäänheittäjiä.

Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia myöskään koulussa eivätkä työelämässä, ja on olemassa kokonaisia instituutioita, jotka tarkoituksellisesti tuottavat eriarvoisuutta ihmisten välille. Tämä on vallitseva yhteiskunnallinen tosiasia. Eri asia on sitten se, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia. Vaikka tasa-arvoa pidetäänkin poliittisena ihanteena, sitä vaativa argumentaatio on usein varsin ristiriitaista, sillä loogisesti ajatellen tosiasioista ei seuraa normeja, eikä normeista voida johdella tosiasioita eli päätellä, miten asiat ovat.

Joka tapauksessa eriarvoisuuden toteaminen ei ole eettisesti perusteetonta. Erilaisuuden tunnustaminen on eettisesti perusteltua, sillä se myöntää todellisuudessa vallitsevat erilaiset piirteet ja suo ihmisille mahdollisuuden olla oma itsensä, vaikkakin siihen saattaa sivuseurauksena liittyä myös eriarvoisuuden tunnustamista. Tämä käsityskanta nojaa siis ihmisten samanlaisuuden ja tasa-arvoisuuden konventionaaliseen kyseenalaistamiseen. Se ei ota kantaa siihen, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia, mutta pyrkii torjumaan sellaisen tasa-arvon julistamisen, joka käyttää välineenään ihmisten samanlaistamista. Se hyväksyy luonnostaan vallitsevan erilaisuuden ja eriarvoisuuden tavanomaisissa ihmisten välisissä suhteissa sikäli kuin ne ovat objektiivisia tosiasioita.

3) Rasismi eli rotusorto (tai rotusyrjintä) puolestaan poikkeaa rotuopista ja rotuerottelusta siinä, että ne eivät tyydy vain myöntämään ihmisten erilaisuutta ja eriarvoisuutta tavanomaisissa käytännöissä (joista suuri osa on sitä paitsi viranomaisvallan itsensä tuottamia). Rotusortoa edustaa käsitys, että jotkut rodut ovat ihmisarvoltaan parempia tai huonompia kuin toiset. Ihmisarvo ei ole kuitenkaan relatiivinen eli suhteellinen, kuten esimerkiksi tasa-arvo on. Siksi rotusorto on edellä mainituista muista käsityksistä poiketen paheksuttavaa moraalisessa mielessä. (Teemasta voi lukea lisää Kansallisfilosofisesta manifestistani.)

Valheellinen missio epäonnistuu

Kansakunta ja kansalaisuus ovat poliittisia käsitteitä, ja niitä voidaan ehkä vaihtaa kuin tuote-etikettejä. Mutta kansaan kuuluminen on etnis-biologinen ja sellaisena pysyvä ilmiö. Kansalle ominaiset piirteet ovat suureksi osaksi geneettisiä, kuten suomalaisille ominainen sovittelevuus ja yhteistyöhalukkuus, jotka perustuvat näiden ominaispiirteiden valikoitumiseen vallitseviksi kamppailussa yhteiseksi vastustajaksi osoittautuneita luonnonoloja tai muita kansoja vastaan. Tämän populaatiota sisältä päin yhteen sitovan kokonaisuuden jäseneksi ei voida integroitua pelkän juridisen passinmyöntämisen perusteella.

Suomalaisten ihmisten yhteisyyden kokemus on näihin päiviin asti saanut ilmaisunsa suomalaisten ystävällisessä suhtautumisessa toisiinsa, ihmisten konsensushenkisyydessä ja epäfanaattisuudessa, hallinnon luotettavuudessa, talvisodan hengessä, avokätisessä sosiaaliturvassa sekä alhaisessa korruptiossa (jonka vaikea havaittavuus toisaalta johtuu kaiken yhteistyön täydellisestä harmonisuudesta).

Heimon, kansan ja rodun käsitteet eivät siis ole mitään mytologiaa, vaan ne perustuvat faktoihin, joille kansallisvaltiota on adekvaatisti rakennettu. Hämäränä mytologiana voidaankin pitää Tervosen omaksumaa näkemystä, että biologisperäiset faktat olisivat sosiaalisia konstruktioita. Historian tulkintaan sovellettuna tämä sosiologisoitu näkemys kansoista ja kansakunnista johtaa tietenkin harhapoluille.

Pyrkimällä kiistämään kuvan kansamme ja kansakuntamme yhtenäisyydestä yliopistojen leivissä pitämät vasemmistopoliitikot yrittävät osoittaa älyllisiä jongleeraustaitojaan ja osoittaa todeksi kontroverssejä näkemyksiään, mikä on sinänsä ymmärrettävää nuorilta skolaarikoilta. Yllättävillä ja muka-uusilla tulkinnoilla pyritään luomaan vaikutelmaa näkemysten suuresta informaatioarvosta.

Mutta kohtalokasta asiassa on tarkoitushakuisuus, toisin sanoen se, että toimiessaan ”hyvää hyvyyttään” ”rasismin” torjumiseksi, he paitsi kiistävät tosiasioita, myös mädättävät sitä sosiaalista pääomaa ja ulkopolitiikkamme keskeistä tulosta, jonka seurauksena maassamme ei ole ollut suuria etnisiä ristiriitaisuuksia ja yhteiskunnallinen tehokkuus on hyvä.

Sen sijaan ”rasismia” kauhistellessaan, maahanmuuton tulvaportteja avatessaan ja pohjustaessaan tietä monikulttuuriseen yhteiskuntaan nämä tieteen politrukit tuhlaavat kyniään juuri sen sosiaalisen pääoman lahottamiseksi, joka maahamme on luotu nimenomaan tuon kansallisen yhtenäisyyden kautta.

Suomen kulttuurihistorioita ja muita muinaisia historiateoksia lukiessaan Tervonen arvostelee niitä tarkoitushakuisuudesta, mutta huomaako hän itse lainkaan, kuinka tarkoitushakuista hänen oma purkutyönsä on? Vastaukseni on: ei huomaa. Ei huomaa, koska ei halua huomata vaan keskittyy truuttaamaan omaa agendaansa.

Mikäli itse antautuisin samanlaiseen peittelemättömään suoraviivaisuuteen kuin Tervonen, voisin helposti kääntää hänen lauseensa ”[a]jatus yhtenäiskulttuurista on kuitenkin paitsi myytti, myös yhä vahingollisempi sellainen” nurin ja sanoa, että tässä valossa ”ajatus monikulttuurisuudesta on paitsi myytti, myös yhä vahingollisempi sellainen”.

Traagista on, että oman kansakuntamme mädättäminen tapahtuu nyt toisesta maailmansodasta juurensa juontavan natsikammon motivoimana, jolloin se ei takaa mitään muuta kuin sen, että nationalistiset virtaukset nousevat uudestaan voimaan tämän poliittisen pioneerityön vastareaktioina.

Toinen surkea seuraus on monikulttuurisen ja monietnisen katastrofin leviäminen, jonka tuloksena lähiömme alkavat näyttää Malmön ja Detroitin takapihoilta. Sitä Miika Tervosen tapaiset tutkijat voivat sitten murehtia vaikkapa sellaisten tieteellisten julkaisujen sivuilla, joista yhden näyttää muodostavan maahanmuuttopropagandaa levittävä Iso Numero.

Johtopäätöksiä palkitusta artikkelista

Vastaväitteeni Miika Tervoselle ja häntä suosiville tieteen rahakirstun päällä istujille on, että Tervosen artikkeli on käsitteellisessä sekavuudessaan ja tendenssimäisessä biologisperäisten kategorioiden, kuten heimon ja kansan käsitteen, vastaisuudessaan epä-älyllisyyden ja nurkkakuntaisuuden leimaama.

Tervosen artikkelissa ei esitetä minkäänlaista metodia, jolla hän on Suomen historiaa tarkastellut, vaan nämä metodologiset lähtökohdat jäävät pelkiksi esiteoreettisiksi oletuksiksi. Silti artikkelissa esitetään vahvoja väitteitä, jotka luonnollisesti jäävät todistamattomiksi. Pääoletuksensa Tervonen lausuu (s. 138) näin:

Lähtöoletuksenani on, että suomalaisen historiankirjoituksen kuten muunkin eurooppalaisen historiankirjoituksen hallitsevaksi viitekehykseksi muotoutui 1800-luvulla nationalismi.

Tämän ”nationalisminsa” Tervonen jakaa kansalaisnationalismiin ja etnonationalismiin (s. 139), ja sitten hän vain keskittyykin murjomaan tältä pohjalta kaikkea sellaista ajattelua, jossa kansat tulkitaan olemassa oleviksi tosiasioiksi ja kansallisvaltiot niiden varaan rakennetuiksi luomuksiksi.

Metodologiset lähestymistavat pilkistävät esiin rivien väleistä ideologisina sitoumuksina, joiden mukaisesti artikkelissa moukaroidaan ”rasismia” ja tukeudutaan sosiaalista konstruktionismia hyödyntävään näkemykseen historian ”rakentumisesta”. Kuitenkin nämä lähestymistavat muistuttavat jo sinänsä ideologioita. Pidän kyseistä artikkelia sen vuoksi mitäänsanomattomana ja tieteellisesti hylättävänä.

Museorasismin vastaisuudella ratsastaminen on selvää rahaa

Minä paheksun sitä epä-älyllisyyttä, jota tieteen politrukit edustavat voidessaan toheltaa yliopistolla ja josta vieläpä palkitaan säkillisellä riihikuivaa rahaa. Se osoittaa älyn ja järjen taantumista sekä kriittisen tieteen kuoliota, minkä tuloksena yliopistolliset toimintaresurssit kasataan muutamille puoliksi oppineille tieteen pullasorsille.

Juuri heidän pitäisi perustella omat ideologiset näkemyksensä, ja todistelutaakka outojen näkökantojensa osoittamiseksi tosiksi olisi heillä itsellään.

Sen sijaan meitä kriittisiä tieteenharjoittajia pyritään nyt pitämään tietoisesti ja tarkoituksellisesti yliopistoyhteisön ulkopuolella, minkä tehtävänä on varmistaa, ettei yliopistoissa ole tieteellistä oppositiota, että mikä tahansa palturi voidaan hyväksyä suuriarvoisena tieteenä ja että maahanmuuton ja monikulttuurisuuden lietsominen saa jatkua ”tieteeksi” lavastettuna.

Palkitsemalla Miika Tervosen puolivillainen seminaarityö maamme rahallisesti muhkeimmalla tiedepalkinnolla pyrittiin jakamaan tutkijakuntaa kahtia ja signaloimaan, että (1) maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvosteleminen ei kannata, että (2) rahoittajat ovat asettuneet monikulttuurisuutta lietsovan tendenssitutkimuksen puolelle, että (3) kaikkien pitäisi ymmärtää etnis-biologiset ja filosofis-käsitteelliset tosiasiat kumotuiksi, että (4) kaikki maahanmuuttajat kuuluvat samaan näennäisesti fiksuun sisäryhmään kuin yliopistollinen tutkijakunta ja että (5) kriittiset sekä tutkimuksen menetelmistä perillä olevat oikeat tieteenharjoittajat olisi syytä pitää ulkopuolisina ja aidosti Vieraina tai Toisina.

En tarkoita puolustella enkä vastustaa mitään näkemyksiä suuntaan enkä toiseen, mutta pidän tieteen etiikan loukkauksena sitä, että yliopistoissa tehdään ja palkitaan poliittista tendenssitutkimusta, joka pyrkii hyödyntämään sota-aikaisia pelkoja ja uhkia, jotka ovat kliseemäisiä ja perustuvat käsitteellisesti sekavaan ja harhaanjohtavaan julistukseen.

Tieteen palkitsijat tekevät epäeettisesti pyrkiessään vaikuttamaan tieteen sisältöihin rahalahjuksilla ja ohjailemaan siten käsityksiä siitä, mikä on ”hyvää tiedettä”. Edellisen rimanalituksen Herlinien suvun perustama Koneen Säätiö teki myöntäessään 18 000 euron avustuksen vailla tieteellisiä ansioita ja näyttöjä olevalle Koko Hubaralle ”rodullistettua feminismiä” koskevan kirjan kirjoittamiseen, vaikka tuloksena ei saatu mitään muuta kuin blogikirjoituksista yhteen liimattu ideologinen julistus, jossa haukutaan valkoisia miehiä, joka tukee kirjoittajansa nymfopossumaista narsismia ja jolla on lähinnä propaganda-arvoa Yleisradion harjoittamalle monikulttuurisuuden ja feminismin levitystyölle. Huomautan, että kukaan ei ole myöntänyt minkäänlaista avustusta tämän blogin kirjoitusten tuottamiseksi kirjoiksi, vaikka olen tehnyt niitä jo kolme.

Minun on pääteltävä, että globaalia kapitalismia edustavassa Herlinien dynastiassa ei lainkaan ymmärretä, että heidän rakkaita rahojaan käytetään nyt 2000-luvun kommunismin eli monikulttuurisen ja rajat hävittävän kaaoksen sekä sekasorron edistämiseen, jolloin he tulevat toimineiksi tätä uutta vallankumousta rahoittavina hyödyllisinä hölmöinä. Toinen mahdollisuus on, että kosmopoliittiset porvarit ja globaalit kapitalistit tukevat nykyvasemmiston radikaaleja kumouspyrkimyksiä siksi, että he kaikki kokevat kansallisvaltioiden tuhoutumisen oman etunsa mukaisena, jota se ei tietenkään ole.

Selväksi on käynyt, että monikulttuurisuuden ja maahanmuuton edistämisellä, rasisminvastaisella rääkymisellä sekä tendenssitutkimusten suoltamisella ei ole yliopistomaailmassa kerta kaikkiaan yhtään mitään kontrollia.

Jo sinänsä naurettava vertaisarvioinnin periaate tarkoittaa akateemisissa käytännöissä vain sen varmistamista, että julkaisu on läpäissyt sosialistien, kommunistien, vihreiden ja feministien puoluetoimiston ja on samanmielisten vaatimalla tavalla monikulttuurisuuden ideologian mukainen.

Tervosen artikkelia ei ole kuitenkaan alistettu vertaisarvioinnille, vaan sen palkitsemisesta on päättänyt despoottimaisesti yksi tieteenfilosofiasta ja metodologiasta mitään ymmärtämätön taho. Koneen Säätiön takapiruna toimiva 68-vuotias virkkuumummu, kielitieteilijä Pirkko Nuolijärvi on kaivanut satojen samanlaisten artikkelien keosta rihkamajulkaisun, joka on metodologialtaan, käsitteiden määrittelemättömyydeltään, sisällöltään ja rakenteeltaan pelkkää laminoitua paskaa ja jonka rahan maaginen voima nyt puhdistaa.

Yhteistä Tervosen artikkelille ja Tapio Tammisen kirjalle on poliittinen tarkoitusperä ja verottoman rahapalkinnon huima taso. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Tervonen rahakasallaan nyt tekee. Luulee sen kai olevan itselleen kunniaksi.