10. elokuuta 2016

Uhanalainen Malmin lentoasema suojeltava kulttuuriympäristönä


Jo 1980-luvulla ylipormestari Raimo Ilaskivi pienlensi Helsingin kaupungin yläpuolella tähyillen, josko sieltä löytyisi rakentamiseen soveliasta tonttimaata. Myöhemmin kaupungin vihervasemmisto löysi sitä Ilaskiven nousu- ja laskeutumiskentältä, Helsinki-Malmin lentoasemalta.

Kentän lopettamisesta on tunnetusti kiistelty jo pitkään. Ratkaiseva vaihe oli 2014, jolloin Suomen hallitus teki vasemmistoliittolaisen liikenneministeri Merja Kyllösen johdolla periaatepäätöksen, että Finavia vetäytyy kentältä ”asuinrakentamisen edellytysten parantamiseksi Helsingin seudulla”. Kaupunki osti alueen tuolloin valtiolta ja luonnosteli runkokaavan, jossa alueelle suunniteltiin tilat noin 25 000 asukkaalle ja 2000 työpaikalle.

Ei sovellu asuinrakentamiseen

Kaikki kunnallispolitiikan tuntijat tietävät, että Helsingistä ei puutu asuinrakentamiseen sopivaa tonttimaata. Ongelma on, että kukaan ei rakenna. Rakennuttajat ja rahoittajat pelkäävät asuntojen hintojen laskua ja voittojen leikkautumista. Ei kannata rakentaa nykyistä enempää, sillä konsernit pääsevät samaan tulokseen nykyiselläkin uudisrakennusten tuotannolla. Koska asuntopula on rakennuttajien ja rahoittajien etu, asuntopolitiikkaa ei pitäisi jättää pelkän markkinamekanismin varaan, vaan valtion ja kuntien pitää koordinoida rakentamisen edellytyksiä.

Helsinki-Malmin lentoaseman lopettaminen ja kaavoittaminen asuinrakentamiseen ovat kuitenkin äärimmäisen huonoja tapoja tämän tehtävän toteuttamiseen, eikä asiaa näin pidä hoitaa. Kaupungista löytyy rakentamiseen paremmin sopivaa maata, ja kaupungin tehtävänä olisi vain saattaa rakennuttajat, rakentajat ja rahoittajat yhteen erilaisin taloudellisin ja poliittisin kannustein. Kruunuvuorenranta on kokonaan rakentamatta, samoin Hernesaari. Jätkäsaaressa ja Kalasatamassakin on vielä paljon rakentamatonta tilaa. Valtion pitäisi omasta puolestaan purkaa jarruna olevia rakentamismääräyksiä.

Malmin lentoaseman maapohja on soista hetteikköä (Tattarisuo on aivan vieressä), eikä se sovellu raskaiden kerrostalojen alustaksi ilman kallista paaluttamista ja pohjatöitä. Kerrosrakentaminen alaspäin on vaikeaa tai mahdotonta. Alueella ei ole nytkään kuin omakoti- tai rivitaloja. Alueelle suunnitellut kerrostalot vajoaisivat vuosikymmenten kuluessa suohon.

Helsinki-Malmin alue on lisäksi huonojen joukkoliikenneyhteyksien varrella. Alueelle ei kulje sen enempää raitiovaunu, metro kuin junakaan, ja siitä tulisi pelkkä bussilinjojen varassa oleva nukkumalähiö. Myös palvelutaso on huono. Rakennettuna alueesta tulisi uusi Jakomäki. Merellinen se ei ainakaan olisi, vaan liikenneympyröiden ja moottoriteiden saartama sumppu. Lentokentän paikaksi se sopii, muttei asuinlähiön.

Uhanalainen kulttuurimiljöö ja toimiva ympäristö

Eniten asiassa painavat lentoaseman säilyttämistä puoltavat näkökohdat. Asemalla on maineikas historia sekä siviili- että sotilasilmailun palveluksessa, ja Museovirasto (joka vastustaa kentän lopettamista) luetteloi sen valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuurimiljööksi jo vuonna 1993. Kulttuuriperintöorganisaatio Europa Nostra puolestaan valitsi Malmin lentoaseman yhdeksi Euroopan seitsemästä uhanalaisimmasta kulttuuriperintökohteesta maaliskuussa 2016, ja se on otettu myös World Monument Fundin julkaisemalle maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen listalle.

Funktionalistisen terminaalirakennuksen ympärillä toimii monta ilmailun funktiota. Kentällä on koulutettu jopa puolet kaikista Suomen lentäjistä, ja kenttä palvelee noin tuhatta harrastelentäjää. Piiri ei ole pieni, kuten Suomussalmelta tuleva Kyllönen leukaili näkemyksessään porvariston leikkikehästä, sillä merkittävän käyttäjäkunnan muodostavat Rajavartiolaitos, Tulli ja Helsingin pelastuslaitos, jotka toteuttavat yhteiskunnallisia peruspalvelutehtäviä. Asemalla toimii lisäksi kolmisenkymmentä yksityistä ilmailualan yritystä, ja kaikkiaan kenttä työllistää viitisensataa ihmistä. Tärkeimpiä toimijoita ovat olleet Patrian liikennelentäjäkoulutuskeskus ja Rajavartiolaitoksen tukikohta.

Alue ei ole siis mitään takaperoista ja taantuvaa joutomaata, vaan aktiivisen toiminnan keskipiste, mistä kertovat myös toistakymmentä tuhatta laskuvarjohyppyä vuosittain sekä kansainväliset ilmailunäytökset, kuten ensi viikonloppuna käynnistyvä Malmi 80th Anniversary Airshow.



Korvaavaa kenttää sen enempää harraste-, viranomais- kuin ansiolentotoimintaankaan ei ole kyetty osoittamaan, vaan ministeriö siirsi ongelman ”ratkaistavaksi maakuntakaavassa”. Suomen lennonjohtajien yhdistys pitää koulutus- ja helikopteritoiminnan ohjaamista muun liikenteen sekaan Helsinki-Vantaalle turvallisuusriskinä, ja yhdistys katsookin että Helsinki-Malmi on ”olennainen osa pääkaupunkiseudun ilmaliikenneverkostoa”.

Olisi järjetöntä perustaa satoja miljoonia maksavaa uutta kenttää 50 kilometrin päähän Porvooseen, sillä hankkeesta ei selvittäisi ilman valtion hurjaa rahoituspanosta, eikä korpikenttä palvelisi henkilöliikennettä, koulutusta eikä pelastustoimintaa, joiden pitää sijoittua kaupungin lähelle.

Lopettaminen olisi vastoin kansan selkeän enemmistön tahtoa

Kun uusimaalaisilta kysyttiin 2014, tulisiko Malmin lentokenttä säilyttää nykyisessä käytössään lentokenttänä vai muuttaa asuntorakentamiskäyttöön, 59 % vastaajista halusi säilyttää kentän nykyisessä käytössään, ja 67 % vastaajista oli tällä kannalla, mikäli asuinrakentamisen tavoitteet voitaisiin täyttää muilla keinoin. Vain 15 % halusi Malmille asuntoja. Samaa kannatussuhdetta indikoi Iltalehden jutussa ollut kysely, johon vastasi yli 5000 lukijaa.

Tässä valossa on demokratian vastaista, että Helsingin kaupunginvaltuusto päätti viime maaliskuun lopulla, ettei 13 197 helsinkiläisen allekirjoittama kuntalaisaloite Malmin lentoaseman säilyttämiseksi anna aihetta toimenpiteisiin. Jälleen kerran ollaan Helsingin rakentamispolitiikassa tekemässä korvaamaton tyhmyys.

Malmin lentoaseman ystävät ry on puolestaan jättänyt syksyllä 2015 Uudenmaan ely-keskukselle esityksen Malmin lentokentän ja sen rakennusten suojelusta. Esitys perustuu rakennusperinnön suojelua koskevaan lakiin. Adressissa oli syyskuussa noin 70 000 nimeä, ja olen itsekin sen allekirjoittanut. Yhdistys on julkaissut myös uskottavan listan säilyttämistä puoltavista syistä ja kumonnut suuren osan perusteluista, joilla aseman purkamista on perusteltu.

Kannatan toki asuntojen lisärakentamista, mutta sopivaa tonttimaata löytyisi paljon paremmin vaikkapa Helsingin ja Vantaan rajamailta. Nyt edes kadut eivät jatku aina kuntarajojen yli. Myös Pasilaan kaavailtuihin tornitaloihin voitaisiin rakentaa huomattavasti asuntoja, sillä alue on nopeiden junayhteyksien varrella. Keskuspuistosta osa voitaisiin aivan hyvin rakentaa, sillä tätä nykyä alue palvelee virkistys- ja liikuntakäytössä vain sen lähistöllä asuvia, eikä kukaan lähde muista Helsingin kaupunginosista kyseiseen rämettyneeseen metsikköön liikkumaan. Alue ei ole siis mikään New Yorkin keskuspuisto. Ehkä Helsinkiin suuntautuvaa muuttoliikettä tulisi myös rajoittaa tai suunnata muualle poliittisin toimin, sillä pääkaupungin slummiutuminen ei ole kenenkään etu.

Ympäristöarkkitehtoniset ja luonnonsuojelulliset seikat puoltavat säilyttämistä

Omasta mielestäni Helsinki-Malmin säilyttämistä puoltavat etenkin kaupunkikuvalliset ja ympäristöarkkitehtoniset seikat. Pienlentoasema kuuluu suurkaupunkien olemukseen ja on osa elävää kokonaisuutta. Näin on yhtä hyvin Tukholmassa kuin Lontoossakin. Esimerkiksi Tukholman Bromma sijaitsee vain kahdeksan kilometrin päässä keskustasta, ja se on avattu samoihin aikoihin kuin Helsinki-Malmi. Ruotsin hallitus on halunnut sulkea kentän asuinrakentamisen tieltä, mutta valtiopäivät on aina onnistunut pelastamaan sen.

Helsingin valtuustossa lopettamista ovat ajaneet Sdp, Vasemmistoliitto, Vihreät ja puolet Kokoomuksesta. Säilyttämisen ja kehittämisen puolesta ovat olleet Perussuomalaiset, Keskusta, Kristillisdemokraatit, Rkp ja toinen puoli Kokoomuksen ryhmästä. Viimeisimmän äänestyksen tuloksen voi lukea tästä. Esitys kentän osien ja pelkkien rakennusten suojelemiseksi on torso, sillä alue poistuisi tässäkin tapauksessa käytöstä lentokenttänä. Lopettaminen merkitsisi samaa kuin Suomenlinnan kasarmit ja puutalorakennukset purettaisiin ”tehokkaamman rakentamisen tieltä”.

Vihreät ja heidän hengenheimolaisensa näyttävät löytävän suojeltavaa kaikkialta, kun kyse on luontoarvoista, mutta he eivät näe sitä kaupunkikuvassa eivätkä alueiden kulttuuriarvoissa. Suomessa on vain muutama neliökilometri kaupunkimaista maisemaa, jota leimaavat kaupunkikuvalliset tunnuspiirteet, kuten lentoasema. Nähdäkseni myös tätä lentomelusta ja muusta pörinästä koostuvaa kokonaisuutta olisi suojeltava ihmisten repivältä vaikutukselta.

Myös luontoarvot puoltavat lentoaseman säilyttämistä, sillä kentän on todettu olevan EU:n luontodirektiivin liitteessä IV(a) yksilöityjen lepakkolajien elinympäristö ja lajirikas perhosniitty. Saman direktiivin alaan sisältyy kuuluisuutta niittänyt liito-orava, jonka papanoita on laajalti käytetty poliittisena aseena. Voisiko lakkautuspäätöksen kumota luontoarvoilla, jotka kelpaavat asian kuin asian perusteluksi, kun kapuloita tökitään rattaisiin?

Omasta mielestäni kaupungin tulisi pyörtää rakentamispäätöksensä ja kaupata kenttä takaisin Finavian käyttöön tai mahdolliselle yksityiselle toimijalle. Tarvittaessa maan hallituksen, ely-keskuksen tai EU:n tulisi puuttua peliin ympäristönsuojelullisin perustein. Kenttä tulisi säilyttää nykyisessä käytössään, ja sen rakennukset pitäisi saneerata, laitteistoa uudistaa ja turva-aita korjata kelvolliseksi. Myös kenttää ympäröivä kuntopolku pitäisi säilyttää virkistys- ja ulkoilukäytössä.

Nyt on yhdestoista hetki toimia. Mitään ei ole menetetty, ennen kuin kaivinkoneet tai puskutraktorit käyvät rakennusten seiniin kiinni. Sen sijaan huonot poliittiset päätökset ovat paperia, jotka voidaan aina repiä ja tehdä tilalle parempia.

5. elokuuta 2016

Kuka Helsingin rannoille saa rakentaa – ja millä keinoin?


Mattolaiturin julkisivu.
Vihreän liiton kansanedustaja Antero Vartia on siitä erikoinen henkilö, että hän saa rakennuslupia Helsingin keskustan tonteille kuin automaatista. Kaikki tietävät, että Helsingin rannoista vallitsee huomattava kysyntä. Pienimpienkin maapalojen rakentamisesta käydään vuosien vääntö, joka koskee niin arkkitehtuuria kuin taloudellisia ja sosiaalisiakin näkökohtia. Postimerkkikaavoitusta ei pidetä riittävänä, vaan vaaditaan alueiden suunnittelua kokonaisuuksina.

Mattolaiturin terassi.
Tässä valossa on kummallista, että kokoomuksen puisto-osaston mannekiinina toimiva yrittäjä-poliitikko saa Helsingin rakennushallinnossa läpi kaikki omat hankkeensa ilman viivytystä, julkista keskustelua ja vaatimusta alueen yhtenäisestä suunnittelusta. Aiheeseen liittyi alkuviikosta myös lupakohu, joka koski ”Löylyksi” nimetyn saunarakennuksen terassilupaa, mutta tässä ei ole kuitenkaan kummastusten ydin.

Antero Vartia sai rakentaa jo 2007 Kaivopuiston mattolaiturin kupeeseen hienostokahvilan. Viimeisimpänä näyttönä on Hernesaareen rakennettu saunakompleksi, jonka Vartia rakennutti yhdessä näyttelijä Jasper Pääkkösen kanssa.

Ei ole epäilystäkään, ettei Helsingin rannoille löytyisi halukkaita rakennuttajia, mutta miksi kaupunki antaa luvat nimenomaan Antero Vartialle? Siksikö, että poliittisen vihreytensä vuoksi hän saa aloitteensa hyväksytyksi kokoomuksen, vihreiden ja demarien välisessä hyväveliverkostossa: julkiseen rakentamiseen liittyvän sosiaalisen korruption kautta?

Kompassin kioski.
Esimerkiksi Kompassin laiturilla toimiva kioski saa olla paikoillaan vain, koska se luovuttaa liikevoittonsa hyväntekeväisyyteen. Puhtaasti yksityistä liiketuottoa tavoittelevin motiivein tällä paikalla
ei saisi eikä voisi olla. Tässä valossa on sangen hämmentävää, että Antero Vartia saa rakentaa paikalle, jolla jo rakennusten arvokin nousee rakentamiskustannuksista huikeasti hyvän sijainnin vuoksi. Haluaako kaupunki lahjoittaa omaisuuden arvonnousua juuri hänelle?

Kaupunki on ilmoittanut rakentamistiedotteessaan, että ”Hernesaaren yleinen sauna sai alkunsa vuonna 2009 Helsingin kaupungin osallistuttua Itämeren risteilymatkailua kehittävään selvityshankkeeseen”. Tämä ei kuitenkaan riitä perusteluksi sille, miksi luvat myönnetään nimenomaan Vartialle ja hänen firmoilleen.

Löylyn julkisivu.
Vastaukseksi ei myöskään riitä viranomaisten ihastelu, jonka mukaan ”[o]n todella hienoa, että meille syntyy Hernesaaren saunan kaltaisia hankkeita, jotka avaavat rannan kaupunkilaisten käyttöön, ilahduttavat matkailijoita ja ovat vieläpä arkkitehtuuriltaan korkeatasoisia.” Kyllä me tiedämme, että se on hienoa.

Kaupunkisuunnitteluviraston virastopäällikkö Mikko Aho pohjustaa, että ”sauna- ja ravintolahanke on Hernesaaren rakentamisen pioneeriprojekti ja alueen sydän”, vaikka muun Hernesaaren rakentaminen pääsee käynnistymään vasta vuosikymmenen vaihteessa tonttien vapautuessa. Miksi juuri Vartian hankkeille myönnetään ohituskaista?

Löylyn kattoterassi.
Ehkä siksi, että vihreiden poliitikkojen määrittelemällä ekologispainotteisella arkkitehtuurilla pyritään määräämän alueen muun rakentamisen suunta. Vartian hankkeen kautta Helsingin vihreät pyrkivät kytkemään Hernesaaren rakentamisen omien ekologisten ihanteidensa, kuten autottomuuden, tehottomuuden, keskineliömetrimäärien sekä ihmisten kaihtamien yhteistilojen ympärille, aivan kuten Kalasatamassa on osittain tehty, tosin pahasti epäonnistuen.

Näkymä Eiran rantaan.
Vartia puolestaan korostaa kuuden miljoonan saunahankkeensa ”taloudellista tuskallisuutta” peittääkseen investointiin liittyvän arvonnousun, jonka se saa hyvän sijaintinsa vuoksi ja alueen kokonaisrakentamisen myötä. Näyttelijäkaveri tukenaan hän vetää siis roolinsa hyvin. Mikään pankki ei varmasti rahoittaisi hanketta, ellei voitaisi olla varmoja sen tuottavuudesta.

Kuusi miljoonaa on pikkuraha verrattuna esimerkiksi Kimi Räikkösen (paljon pienemmän) omakotitalon hintalappuun, johon kirjoitettiin Helsingin Kaskisaaressa muutama vuosi sitten 14 miljoonaa, tai verrattuna Eiranrannan kattohuoneistoon, josta pyydettiin pari vuotta sitten noin kymmenen miljoonaa euroa. Odotan mielenkiinnolla uutista, jossa kerrotaan, että ”kauppatieteen maisteri Antero Vartia on myynyt ainutlaatuisen saunakiinteistönsä kansainväliselle sijoitusyhtiölle 30 miljoonan hintaan...”

Kuva kultahammasrannikolta.
En tarkoita kritisoida rakennusten arkkitehtuuria. On selvää, ettei myöskään investoinnin päätuotto tule tilojen tuottavuudesta vaan arkkitehtuurin arvosta sijoituskohteena. Mutta olisi kiintoisaa tietää, miksi kaupungilta sataa sympatiaa nimenomaan Antero Vartian rakennusprojekteille, kun esimerkiksi Eteläsataman rakennushankkeet on jumiutettu paikoilleen ennalta määräämättömäksi ajaksi. Voisinko minä saada alueelta tontin ja rakennusluvan?

4. elokuuta 2016

Käteinen raha on vapauden ja demokratian tunnusmerkki


Tiedotus- ja toitotusvälineet ovat tänään raportoineet laajasti pankkiautomaattien vähentämisestä ja erään pankkiryhmän päätöksestä alkaa periä maksua käteisen rahan nostamisesta. Taloustoimitusten älymystö näkee asian valitettavasti vain käytännölliseltä kannalta, joka koskee korttien tai rahan asemaa maksuvälineenä mutta peittää asiaan liittyvän vallankäytöllisen puolen.

Tosiasiassa takana on monenkin arvion mukaan suurten kansainvälisten pankkien ja viranomaisvallan salainen suunnitelma käteisrahan poistamiseksi ja siirtymiseksi täysin digitaaliseen rahaan. Uhka kansalaisten omaisuudensuojalle on todellinen, sillä ajattelemattomimmat poliitikot (esimerkiksi vihreiden Hannu Oksala) ovat suorastaan vaatineet käteisestä rahasta luopumista.

Julkisessa sanassa käteisen käyttäjät on pyritty leimaamaan rikollisiksi tai vanhemman sukupolven edustajiksi, jotka eivät muka ymmärrä maailman menosta mitään. On myös viitattu lasten karkkiostoksiin ja maahanmuuttajien asemaan kuluttajina, ja tätä kautta aihe on koetettu lavastaa jotenkin marginaaliseksi.

Näissä näkökohdissa ei olekaan asian ydin. Asian ydin on siinä, että käteinen raha on pankkijärjestelmästä riippumatonta rahaa, joka mahdollistaa vapaan taloudellisen toiminnan ilman rahalaitosten, viranomaisten ja kauppaliikkeiden kontrollia.

Käteinen raha on kuin sananvapaus: vapauden ja kansanvallan viimeinen saareke. Käteistä ei ole sidottu kortteihin eikä tiliotteisiin, kun taas nyörittämällä ihmiset pankkien plekseihin lisätään taloudellista tarkkailua ja alistetaan ihmiset kulutustottumusten, liikkumisen ja elämäntavan digitaaliselle läpivalaisulle.

Finanssivalvonta ja pankit rikkovat perusoikeuksia

Paha kyllä, käteistä rahaa on vaikea saada enää mistään. Ja jos yrittää tallettaa pienenkin summan omalle pankkitililleen, joutuu ankarien kuulustelujen kohteeksi sekä täyttämään Finanssialan Keskusliiton pankeille antaman lomakkeen Selvitys liiketoiminnan varojen alkuperästä. Oletus on, ikään kuin yksityishenkilöiden säästöt ja sukanvarsirahat olisivat seurausta joistakin hämäristä liiketoimista tai rikoksista.

Ymmärrän kyllä, että käteisvaroja tarkkailemalla halutaan torjua harmaata taloutta sekä estää rahanpesua, huumekauppaa ja terrorismin rahoittamista. Tämä jalo pyrkimys ei kuitenkaan oikeuta toista moraalista rikosta, eli loukkaamaan ihmisten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa ja taloudellista itsemääräämisoikeutta

Mitä Finanssivalvonta tekee esimerkiksi tiedolla, onko käteisen tallettajalla tai nostajalla poliittista toimintaa? Laillisen poliittisen toiminnan harjoittajaakin epäillään siis rikoksesta, jos hän käyttää käteistä rahaa. Tämä menee kyllä aivan liian pitkälle, ja asia olisi eduskuntakyselyn tai oikeuskanslerille tehtävän selvityspyynnön arvoinen.

Kahdesta väärästä – verojenkierrosta tai yksityisyyden suojan loukkauksesta – ei tule yhtä oikeaa. Kansalaiset ovat ilmoitusvelvollisia myös verottajalle vain tuloistaan, eivät menoistaan. Ihmisistä ei pidä tehdä kirjanpitovelvollisia ostoksistaan ja kulutuspäätöksistään, niin kuin käy, jos kaikki rahaliikenne sidotaan pankkitileihin.

Finanssivalvonta on vierittänyt pankeille tehtäviä, jotka eivät niille kuulu. Pankkien tehtävänä ei ole toimia kansalaisten taloudellisen toiminnan yleisvalvontaviranomaisena vaan harjoittaa liiketoimintaa, palvella asiakkaitaan ja tuottaa omistajilleen kohtuullisesti rahaa. Pankkien päämiehiä ovat asiakkaat ja omistajat, eivät viranomaiset. Pankeilla ei ole kyttäystoimintaan myöskään laillista mandaattia eikä privilegiota.

Käteinen on turvallista yksityisyyden suojan kannalta

Miksi sitten käteistä rahaa pitäisi käyttää? Siksi, että se on turvallista: viranomaisten, pankkien ja kauppojen tietokantojen ulottumattomissa olevaa varallisuutta, jonka käytöstä haltija on suvereeni päättämään ilman olkapäällä kököttävää elämäntapatarkkailijaa. Filosofisesti katsoen varallisuuden ja omistussuhteen tärkein tunnusmerkki on nimenomaan se, että omaisuuden haltija on itse ja yksin suvereeni päättämään omaisuutensa käytöstä, myös siitä, kenelle omistamista koskevat tiedot kuuluvat ja eivät kuulu.

Käteisen käyttäminen on myös hyvä keino palovakuuttaa rahansa. Jos ihminen pahaa aavistamattaan tai ennalta arvaamattaan joutuu mihin tahansa konfliktiin viranomaisten tai aviopuolisonsa kanssa, he ensi töikseen sulkevat pankkiasiakkaan tilit ja rampauttavat ihmisen taloudellisen toimintakyvyn. Kenen silloin ovat pankeissa olevat rahat?

Entäpä, jos pankit menevät konkurssiin tai joutuvat samanlaiseen kriisiin kuin Kreikassa? Ovet pysyvät kiinni, ja pankkineidit levittävät kätensä todeten, että mitään ei ole antaa.

Pankkien pöytälaatikoissa ei ole nykyäänkään enempää käteistä rahaa kuin Einarin lompakossa tai pikku-Villen säästölippaassa. Mutta Suomessa on kyllä liikkeellä yli 5,5 miljardia euroa käteistä rahaa, ja määrä kasvaa, vaikka käyttö väheneekin. – Miksi?

Kaikki tietävät, että eläkeläiset, opiskelijat, toimeentulotuen saajat ja muut viranomaisten ahdistelemat ihmiset pitävät pienet säästönsä käteisenä välttyäkseen tukien epäämiseltä. Sairas sosiaalilainsäädäntö kun vaatii viranomaisia polttamaan kansalaiselta sosiaalituet, mikäli pankkitili ei ole typötyhjä ja kansalainen köyhä kuin kirkon rotta. Juuri tämä ohjaa ihmisiä joko salaamaan vähäiset varansa tai hankkiutumaan täysiksi pultsareiksi sekä pysymään kurjuuden tilassa, vaikka elämä absoluuttisessa köyhyydessä ei ole kenenkään kannalta toivottavaa eikä mahdollistakaan. Ongelma koskee satoja tuhansia kansalaisia ja välillisesti kaikkia.

Käteinen raha on yksilöiden itsesuojelun väline

Käteinen raha on kansalaisten itsesuojelun väline pankkien ja viranomaisten mielivaltaa vastaan. Sen sijaan käteisen rahan poistolla ihmiset yritetään alistaa massakulttuurin elämäntapanormeille. Kiistämällä yksityishenkilöiden taloudellinen suvereniteetti, itsemääräämisoikeus ja riippumaton toimintakyky yritetään kieltää yksilöllinen subjekti ja vapauspotentiaali, ja ihmisistä halutaan tehdä sellaisia pieniä palohälyttimiä, jotka kyttäävät koko ajan toistensa tuloja ja menoja.

Rikosten rikos tapahtuukin loukkaamalla pankkiasiakkaiden yksityisyyden- ja omaisuudensuojaa. Nykyisin jo pelkän epäilyksen katsotaan riittävän siihen, että pankit voivat vaatia käteistallettajiltaan selvitykset varojen alkuperästä. Pankit eivät ole kuitenkaan määritelleet tai kertoneet mitään kriteereitä, joiden mukaisesti ne tarkkailevat asiakkaidensa tilejä ja päättävät siitä, mitkä tilitapahtumat ne ilmoittavat Finanssivalvonnalle. Ihmiset alistetaan siis mielivaltaisten arvailujen kohteiksi. On muistettava, että aiheeton rikoksesta epäileminenkin voi olla rikos.

Koska Finanssivalvonta on viranomainen, pankit katsovat joutuvansa seurailemaan sen vaatimuksia ja suosituksia, vaikka ne eivät perustu mihinkään. Pankeilla olisi kuitenkin mahdollisuus valita, kumpaa ne palvelevat: asiakkaitaan vai viranomaisia. Pankit ovat ensisijaisesti riippuvaisia asiakkaistaan, joten niiden kannattaisi palvella omia asiakkaitaan eikä ilmoittaa mitään tietoja viranomaisille. Tämä on asiakkaiden ja pankkien yhteinen etu.

Pelkkien epäilysten ei pitäisi yleensäkään riittää minkäänlaisten tietojen vuotamiseen pankeista viranomaisille tai kolmansien osapuolten tietoon. Pankkisalaisuutta ei enää käytännössä ole, sillä pankit voivat antaa harkintansa varaisesti kaikki tiedot takaovien kautta kenelle tahansa.

Pankeissa pitäisi ymmärtää, että ne voivat harjoittaa liiketoimintaansa vain pankkisalaisuuden varassa. Jos luottamus asiakkaan ja pankin kesken menetetään, asiakkaiden kannattaa olla itse oma pankkinsa ja pitää koko varallisuutensa muussa muodossa kuin pankeissa. Tämä taas merkitsee tappiota pankkien liiketoimintaedellytyksille.

Eurojen polttaminen on poliittinen tyhmyys

Euron ollessa kriisissä on poliittisesti epäviisasta heikentää euron asemaa käteisenä maksuvälineenä. Pankit ja Finanssivalvonta ovat omalla kontrollillaan tuhoamassa käteisen rahan aseman sekä maksuvälineenä että arvon säilyttäjänä. Käteisellä rahalla kun ei tee enää mitään, jos sillä ei voi edes maksaa joutumatta rikosepäilyjen kohteeksi.

Tämä on tuhoisaa koko rahajärjestelmän kannalta. Käteisellä rahalla on tärkeä rooli koko euroalueella: sekä maksuvälineenä että vaihtoehtona pankkijärjestelmässä toimimiselle. Jos maksuliikenne on mahdollista vain pankkien kautta, kaikki taloudellinen valta kuuluu silloin pankeille. Rahan laillisuuden perustana ei ole eikä tule olla sen identifioiminen pankkitileihin.

Pankkien ja Finanssivalvonnan käyttöön ottaman tarkkailun vuoksi ihmisten ei enää kannata tallettaa rahojaan pankkeihin vaan toimia entistäkin enemmän pankkien ulkopuolella. Epätoivoisilla harmaan talouden torjuntayrityksillään julkinen valta tulee synkistäneeksi tilannetta niin, että mahdollisesti jo olemassa olleesta harmaasta taloudesta tulee aivan sysimustaa. Viranomaisten toimet ovat siis hyödyttömiä, jopa vahingollisia. Lopulta maksut hoidetaan hopealusikoilla ja muilla pöytäkahveleilla.

Käteisen rahan polttaminen on osa koko elämäämme kohdistuvaa digitaalista tarkkailua. Jos tileihin sidottu raha muodostaa jatkossa pääasiallisen maksuvälineen, ostoksemme ja kulutustottumuksemme voidaan helposti kirjata myös kauppojen tietojärjestelmiin.

Tätä menoa kansalaisilla ei pian ole omaa rahaa lainkaan. Monetkaan ihmiset eivät kuitenkaan halua tehdä elämästään tällä tavoin ohjailtua, tarkkailtua ja valvottua.

En minä ainakaan halua. Siksi suositan, että kaikki ihmiset palaisivat käyttämään jokapäiväisissä ostoksissaan käteistä. Se on lopultakin ainoa keino säilyttää käteisen rahan asema maksuvälineenä ja sen mukainen vapaus. Tämä olisi tehokkain kansanliike käteisen rahan pelastamiseksi.

30. heinäkuuta 2016

Keskustelua säädetään maahanmuuttonapista


Niin sanottu ”yhteiskunnallinen keskustelu” kiehuu ja kuohuaa, sillä Euroopassa on murhattu tämän kesän aikana kymmeniä ihmisiä muslimiterroristien tekemissä iskuissa eikä edes rasisminvastaisia rakkausmielenosoituksia ehditä pitää. Terrorismi ja pakolaisten maahanmuutto-ongelma ovat luoneet länsimaihin hirveän luottamusongelman. Ne ovat jakaneet kansakunnat pahemmin kahtia kuin mikään sitten sosialismin vuosien. Ilmiö ei ole pelkästään suomalainen vaan toistuu jokaisessa Euroopan maassa ja Pohjois-Amerikassa.

Luottamusongelma ei revi yhteiskuntaamme kahtia ensisijassa taloudellisesti vaan aatteellisesti ja diskursiivisesti. Aina, kun perussuomalaiset nuoret sanovat jotakin, mikä on totta, tai kun MV-lehti paljastaa jotakin, mikä ei varmasti ole totta, sekä vasemmistolainen että oikeistolainen porvaristo kiirehtivät pöyristymään ja vaatimaan rikostutkintaa.

Ammatikseen pahastujat ovat tehneet loukkaantumisesta kansanhuvin, jolla he koettavat kiusata kanssaan eri mieltä olevia. Tämä voi kertoa mielensä pahoittajien omastakin toiveesta sanoa maailman asioista jotain paikkaansa pitävää, mutta häveliäisyys ja heidän omat poliittiset sitoumuksensa rajoittavat järjen käyttöä.

Älymystön rooli on langennut viime vuosina PS-nuorten ja Teuvo Hakkaraisen tapaisille totuuden torville. Tämä ei välttämättä johdu heidän omasta erinomaisuudestaan vaan poliittisen yliherkkyyden ja sovinnaisuusvaatimusten aiheuttamasta lamaannuksesta.

Poliittisen korrektiuden kahleissa oleva tiede ja media eivät ole hävinneet taisteluaan kansallisen edun puolustajille siksi, että tieteenharjoittajat ja toimittajat olisivat muita olennaisesti tyhmempiä. He ovat hävinneet siksi, että he vaativat käymään keskustelua diskurssissa, jota varjostaa rangaistusten uhka.

Filosofisesti katsoen totuutta ei voida kuitenkaan tavoitella eikä saavuttaa, jos keskustelua rajoitetaan valtamedian tai oikeuslaitoksen peräämillä juridisilla tuomioilla. Tällöin osapuolet eivät edes tavoittele totuutta vaan salaavat tai vääristelevät sitä omaksi edukseen. Yhteiskunnallinen totuus on mahdollinen vain vapaiden assosiaatioiden metodilla.

Älymystöksi itsensä julistanut menneen maailman poliittinen eliitti on ymmärrettävästi kauhuissaan vaikutusvaltansa menettämisestä. Esimerkiksi Mikael Jungner truuttasi pari päivää sitten, kuinka pahaa Brexit ja Trump ovat maailmalle. Hänenkään intellektuaalisuutensa ei yltänyt näkemään niitä sosiodynaamisia vaikutustekijöitä, jotka ovat saaneet aikaan Britannian eron EU:sta ja kiinteistömogulin todennäköisen päätymisen Yhdysvaltojen presidentiksi.

Olisiko harjoitetussa politiikassa ollut jotakin vikaa? Jungnerin viittaamat ”kollektiivinen tyhmyys”, ”tyhmän enemmistön tonttuilu” ja ”rasismi” (kuinka kovaa kieltä tämä onkaan) eivät ole äänestäjien vikoja vaan seurauksia siitä, että valtaa pitäneet poliittiset liiderit ovat ihan omin toimin saattaneet Euroopan ja Yhdysvallat velkaorjuuteen ja maahanmuuttokaaokseen. Vastuu on vallassa olleen sukupolven.

Toisen esimerkin keskustelun ylikiehumisesta tarjosi Iltalehteen kirjoittava Tommi Parkkonen, joka solvasi perussuomalaisia ”serkkujensa kanssa sikiäviksi analfabeeteiksi imbesilleiksi” viime viikkoisessa twiittauksessaan. Häntä säesti samaan lehteen kirjoittava Jyrki Vesikansa, joka leimasi ”vihervasemmistolaisten suvakkien” arvostelijat ”väärinymmärretyiksi neroiksi” (oikein ymmärretty nero onkin käsittääkseni paradoksi tai ontologinen harvinaisuus).

En ota kantaa näiden omasta mielestään viisaiden kiistelyyn sinänsä, sillä olen esittänyt sisältökantani jo tässä kirjoituksessani, mutta ilmeisesti perussuomalaisten näkökannat kestävät enemmän kritiikkiä, kun niitä saa seurauksetta haukkua. Koetankin nyt jatkaa nousuani riitelyn yläpuolelle: tulkitsemaan sitä filosofisesti ja sosiaalipsykologisesti.

Yhteiskunnallisen keskustelun raivokkuus tuo minulle mieleen Stanfordin kuuluisat vankilakokeet, jotka Philip Zimbardo suoritti yliopistonsa tiloissa. Opiskelijoista kerättiin tuolloin parinkymmenen henkilön koeryhmä, joka jaettiin vankien ja vartijoiden rooleihin, ja osapuolia pyydettiin pysymään asemissaan säntillisesti kahden viikon ajan.

Muutamassa päivässä symboliset pikkukiistat muuttuivat valtaviksi auktoriteettiriidoiksi, joissa uhattuna olivat osapuolten kunnia, itsetunto, ihmisarvo ja monet suuret asiat. Kuuden päivän kuluttua koe oli pakko keskeyttää, sillä entiset intellektuelliopiskelijat ja maailmanhalaajat hakkasivat toistensa päätä lattiaan ja olivat toistensa tukassa ja kurkussa kiinni (aiheesta on valmistunut myös elokuvia).

Kokeen on katsottu paljastavan jotain olennaista ihmisluonnosta.

Myös maahanmuuttoilmiön seurauksena syntynyttä jakautumista voidaan pitää Stanfordin vankilakokeen indikoimana ongelmana. Ihmiset ovat jakautuneet omien ihmisoikeuksiensa puolustajiin sekä sananvapauden vartijoihin ja sen kahlitsijoihin. Ja kieli kovenee.

Samanaikaisesti ympäristössä räjähtelee, mutta toistaiseksi ei niinkään kantaväestöjen toimesta. Ilmiö on kuitenkin yleismaailmallinen ja mahdollisesti ”yleisinhimillinen”, eikä siitä siten sovi arvostella mitään kansanryhmää.

Miksi sitten ilmeisen älykkäät ja keskiluokkaiset ihmiset antautuvat tämän kaltaiseen käytökseen? Kyse voi olla survival-strategisesta reviirikäyttäytymisestä, joka perustuu ihmisen naturalistiseen olemukseen. Sosiobiologinen selitystekijä onkin tässä yhteydessä erittäin uskottava.

Ihmisen luonnonvaraisen perusolemuksen kiistäminen on ehkä se seikka, joka tuottaa vaikutelman valheellisuudesta. Ihmisyhteisön selektiivisyys ja sen mukainen ”rasistisuus” sisältyvät ihmisyyden olemukseen, ja niiden pois jynssääminen voi olla tuhoisaa totuuden kannalta.

En väsy viittaamasta myöskään Harvard-professori Robert Putnamin vuonna 2000 julkaisemaan teokseen amerikkalaisen yhteiskunnan romahtamisesta ja sosiaalisen pääoman rapistumisesta. Hänen mukaansa monikulttuurisuus on vähentänyt yhteiskunnallista luottamusta yhdysvaltalaisissa suurkaupungeissa, joissa kantaväestöihin kuuluvat enemmistötkään eivät enää luota toisiinsa.

Ilmiö toistuu melko samanlaisena Suomessa, jossa historiallista taustaa monikulttuurisuudelle ei ole sitäkään vähää kuin Yhdysvalloissa. Kiistely leimahtaa heti.

Tutkimuksissa on myös laajalti todettu, että valtion noudattama maahanmuuttopolitiikka vaikuttaa erittäin vahvasti siihen, miten kansalaiset asennoituvat poliittisiin vallankäyttäjiin ja taloudelliseen eliittiin, aivan niin kuin esimerkiksi tutkija Riikka Purra totesi Suomen Perusta -ajatuspajalle tekemässään tutkimuksessa.

Filosofisesti katsoen tämä ei ole mikään ihme, sillä vaikutusyhteys on kehämäinen. Edellisen valossa onkin kai selvää, että kansalaisten enemmistö suuttuu, jos maahanmuuttoa janoava poliittinen ja taloudellinen eliitti ajavat omia etujaan periaatteella ”hei, me tienataan tällä”, ja polkevat samalla kantaväestöjen työpoliittisia, sosiaalipoliittisia, kielipoliittisia ja turvallisuuspoliittisia intressejä. Keitä neropatteja on silloin kiittäminen ”rasismin kasvusta”?

Niinpä toivoisi, että myös akateemiseksi älymystöksi julistautuneet ymmärtäisivät jotakin sosiodynamiikasta eivätkä kiirehtisi pelkästään tuomitsemaan ongelmia, sillä normatiivinen eetos on se kaikkein ohuin.

Yhteiskunnallisen keskustelun kojetaulussa on luonnollisesti monta erilaista säätönappulaa, aivan niin kuin 1970-luvun skandaalinkäryisten Salora-stereoiden käyttöpaneeleissa. Aina ei tiedä, mitä nappia painaisi. On kuitenkin kohtalokasta, mikäli valtamedia, poliittiset vallankäyttäjät, oikeuslaitos ja taantumuksellinen älymystö menevät sillä tavalla sekaisin, että ne pyrkivät ratkaisemaan kokemiaan ongelmia painamalla switch off -nappia, aivan niin kuin vallan vahtikoirana toimivan MV-lehden kanssa uhataan nyt tehdä.

Tällöin sammuu helposti virta myös valtamedian omasta masiinasta. En tarkoita, ettei kyseisessä julkaisussa olisi arvostelun sijaa (niinhän kaikessa on), mutta hyödyt informaatiotyhjiön täyttäjänä painavat kuitenkin enemmän kuin ne vähäiset moitteet, jotka lehteen voidaan kohdistaa.

”Tekijänoikeuksiin” vetoamalla yritettiin aikoinaan jarruttaa jopa seksuaalivähemmistöliikkeen vapautumista, kun eräät papit ja psykiatrit koettivat estää omien virheidensä siteeraamisen ja julkisen jäljentämisen copyright-säädöksiin tukeutuen. Mikäli tekijänoikeudet kiinnostavat, valtamedian kannattaisi pohtia tarkemmin, mitä se oikeastaan tekee. On myös syytä muistaa, että kaikki mediat toimivat yleisöjensä ehdoilla, ja niiden välittämä aines on toisten ihmisten tuottamaa: ihan joka ikinen todellisuudesta peräisin oleva uutinen.

En ota kantaa siihen, mitä kukin omasta puolestaan sanoo, mutta pidän tärkeänä, että kaikki voisivat tuoda esille sen, mitä he asioista ajattelevat. Ei kukaan voi eikä kenenkään pidä päättää toisten puolesta siitä, mitä toiset voivat asioista ajatella ja niistä sanoa. Sanomisen idea on itsemääräämisoikeuden varainen.

Yhteiskunnallista keskustelua säädetään nykyään maahanmuuttonapista. Tieteellisesti analysoituna tilanne on seuraava. Jos halutaan keskustelun ja toiminnan edelleenkin radikalisoituvan, on syytä lisätä etenkin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden maahanmuuttoa. Jos taas halutaan keskustelun laantuvan, on syytä säätää virtaa pienemmälle ja kääntää se toiseen suuntaan. Nämä ovat poliittisen toiminnan yhteiskunnalliset ehdot.

Entä ongelmien ydin? Sosiaalipsykologisesti katsoen pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden laaja vastaanottaminen ei loppujen lopuksi lisää sen enempää vastaanottajamaiden turvallisuutta kuin tulijoiden omaakaan turvallisuuden tunnetta. Suuret joukot voivat löytää turvallisuuden tunteen nimenomaan omasta yhteisöstään ja sen sisäisestä yhteenkuuluvuudesta sekä identiteetistä eivätkä suinkaan vieraiden yhteiskuntien sylistä. Tämä politiikka on tehotonta, ja paljon parempi olisi ohjata pakolaisuutta lähtömaiden sisäisille turvallisille alueille, joilla vallitsee kansakunnalle soveltuva oma kulttuuri.

26. heinäkuuta 2016

Terrorisirkus on hyökkäys länsimaalaisten kansanryhmää vastaan


Mistä tietää, että maahantunkeutujien hyökkäys on ollut todellakin hyökkäys länsimaita vastaan? Siitä, että jos länsimaat eivät hyväksy laittomasti maahan tunkeutuneiden turvapaikkahakemuksia, nämä Lähi-idästä länsimaihin rynnäköineet partavauvat ryhtyvät aseelliseen taisteluun ja räjäyttävät itsensä sekä suuren määrän muita ihmisiä kappaleiksi kaduilla ja kujilla, ostoskeskuksissa ja ravintoloissa, turuilla ja toreilla.

Saksan eilinen terrori-isku oli jo kolmas ”yksittäistapaus” tässä kuussa. Median kaunopuheiset selitykset muslimiterroristien mielisairauksista ja muista kärsimyksistä kumosin jo edellisessä kirjoituksessani.

Annan täyden tukeni Sebastian Tynkkysen ja perussuomalaisten nuorten vaatimukselle, jonka mukaan Lähi-idästä ja Afrikasta maahan tunkeutuneet kehitysmaalaiset haittamaahanmuuttajat, turvapaikanhakijat ja eritoten muslimit pitäisi palauttaa takaisin lähtömaihinsa: välittömästi, ilman kallista lentolippua, tavarakontissa ja aseista riisuttuina.

Kannatan myös perussuomalaisten nuorten vetoomusta, että kansanryhmää vastaan kiihottaminen ja uskonrauhan rikkominen poistettaisiin rikoslaista. Pahimmillaan nämä ideologiset lainkohdat estävät kansanryhmien perustellun arvostelemisen ja kaiken uskontoihin kohdistuvan kritiikin. Filosofisesti katsoen ”uskonrauhaa” pitääkin rikkoa, ja kunnolla, sillä uskonnot ovat hurjia vallankäyttäjiä, joiden kahleista vapautuminen voi olla uskontojen uhreille itselleen hyväksi.

Ei ole ihme, että perussuomalaisten aloitteita haukkuvat muun muassa kokoomusnuoret, kun johtoportaansa näyttää olevan maahanmuuttajataustaisten hallussa. Moitteita on kuultu muun muassa siitä, ettei muslimiterroristien tekoja pitäisi kostaa toisille muslimeille ja että ”ei pitäisi yleistää”. Mutta huomataanko, että muslimit nimenomaan itse kostavat vääriksi kokemiaan asioita kaikille länsimaalaisille ihmisille? Hehän tässä tekevät todellisen yleistysten yleistyksen.

Miksi sitten terroriteot pitäisi maksaa kuin potut pottuina koko hyökkääjäporukalle? Siksi, että terrori-iskuista hyötyjät ovat heidän hengenheimolaisiaan. Aina, kun muslimiterroristi iskee jossakin Euroopan kolkassa, heidän kaverinsa kävelevät omahyväinen ilme naamallaan meidän kaduillamme, kirkkain silmin ja sädekehä päänsä päällä loistaen sekä ajatuskuplassaan seuraava lause: ”Hä hä hää, ettepä uskalla karkottaa meitä, koska muuten joku veljistämme pakottaa teidät maksamaan verellään!”

Niinpä länsimaalaiset nynnypoliitikot Angela Merkelistä Petteri Orpoon ovat pitäneet ovia avoimina tälle pyhää sotaa käyvälle terroristijengille (mistä viimeksi mainittu palkittiin sotilasansiomitalilla). Heidän kaltaisensa poliitikot ovat syyllisiä aina, kun veri valuu länsimaissa terroritekojen vuoksi.

Nämä tyhmyripoliitikot ovat tuottaneet tilanteen, jossa kotimaidemme kansalaiset joutuvat itkemään ja suremaan ihmishenkien menetyksiä, terveyden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin tuhoamista ja elintason kertakaikkista rappeutumista omissa maissamme. Ex-sisäministeri Orvon sotilasansiomitali pitäisi lunastaa Matti Nykäsen mäkihyppymitalien tavoin kansalaiskeräyksellä valtiolle ja upottaa ilman juhlallisuuksia Suomenlahteen.

Tämän kaiken keskellä suvaitsevaiston kärsivällisyys venyy kuin kuminauha. Ulkopoliittisten harrastelijoiden sormiharjoituksissa terroriteot nähdään tyypillisesti ”hintana länsimaiden tekemistä pakkopalautuksista”, vaikka todellisuudessa terrori-iskut ovat hinta pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden määrän kasvattamisesta ja muslimilaumojen virtaamisesta länsimaihin. Tämähän se on se ydinongelma.

Länsimaiden hyväuskoiset hölmöt ovat ilmeisesti aivan liian heikkoälyisiä ymmärtämään edes sitä yksinkertaista vaikutusyhteyttä, joka sisältyy siihen, että pyrkimys liennytellä muslimien raivoa rajoja avaamalla tosiasiassa kasvattaa muslimien määrää ja tuo sitä kautta länsimaihin entistä enemmän potentiaalisia terroristeja.

Eikö sitten pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden palauttaminen ole vastoin YK:n pakolaissopimusta ja Euroopan ihmisoikeussopimusta, kitisevät kukkahattuämmät. Olkoon niin, mikäli ihmisoikeuksien saattaminen takaisin voimaan länsimaissa sitä vaatii. Myös länsimaisiin ihmisiin kohdistuva kansanmurha on vastoin kaikkia ihmisoikeuksia, etiikkaa ja moraalia.

Typerimpienkin tunaripoliitikkojen pitäisi ymmärtää, että terrori-iskut ovat kiristyksen väline koko maahan tunkeutuneelle siirtolaisporukalle, joka terrorin uhkaa tehosteenaan käyttäen pitää länsimaita kuristusotteessaan sekä pakottaa meidät elättämään heitä verovaroillamme. Islam on syöpä, joka mädättää koko länsimaisen kulttuurimme, hyvinvointimme, oikeusjärjestyksemme ja väestörakenteemme, ja terrorin tuloksista nauttii koko maahan tunkeutuva jengi. Ulos maasta.

18. heinäkuuta 2016

Oliko Nizzan terroristi hullu?


Sosiaalisessa ja muussa valheellisessa mediassa on esitetty useita arvailuja siitä, oliko Nizzan terroristi, tunisialaistaustainen muslimi Mohamed Lahouaiej-Bouhlel, mielisairas tai – kansanomaisemmin sanottuna – hullu. Aprikointien toistaminen on johtanut pitämään toistoja myös todenperäisinä väitteinä.

Näin käy aina, kun terroristi on muslimi: vikaa etsitään kaikesta muusta, paitsi taustalla vaikuttavasta uskonnosta. Kysymykseen on helppo vastata arkiajattelun näkökulmasta, että totta kai tekijä oli vakavasti sairas, sillä eihän kukaan järjissään oleva ihminen käytä kuorma-autoa niittokoneena ja aja sitä aseellisesti tulittaen väkijoukkoon.

Mielenterveystutkimuksessa on jouduttu kuitenkin pohtimaan terveyden ja sairauden eroa tarkemmin. Ihminen, jota yhdessä ympäristössä pidetään hulluna, onkin toisessa ympäristössä kunnioitettu ja arvostettu kansalainen. Ja ihmistä, jota tietyn yhteisön piirissä pidetään korkeassa arvossa, paljastuukin toiseen yhteisöön siirrettynä täysin epärationaaliseksi tai jopa hulluksi. Mielenterveyden määritteleminen on suhteellista ja riippuu järkevyyskäsityksistä, jotka ovat sidoksissa maailmankuviin.

Entä miten on Nizzan terroristin tapauksessa? Se, mikä on meidän mielestämme sairasta, julmaa ja rikollista käyttäytymistä, voi hänen oman ääri-islamistisen taustansa näkökulmasta olla tervettä, arvostettua ja suositeltavaa toimintaa, josta radikalisoitunut papisto ja uskontokunnan moraalikoodi jakelevat palkintoja.

Uskontonsa näkökulmasta muslimiterroristin toiminnassa ei ole välttämättä mitään moittimista, eikä hän ollut varmaankaan omasta mielestään hullu. Enintään hänen uskontonsa on, mutta siihen nähden hän toteuttaa vain määräyksiä. Hulluksi paljastuu tätä kautta uskonto sinänsä.

Onko sitten meidän länsimainen kulttuurimme sen järkevämpi, terveempi tai viisaampi? Ainakin se toimii erilaisen logiikan varassa. Länsimaista järkevyyttä on varjostanut ydintuhon uhka, ja ehkä juuri tässä näkyy järkevyyden suhteellisuus. Mutta nuo pommit eivät ala itsestään paukkua, eivätkä varmasti kenenkään yksittäisen ihmisen tai ryhmän päätöksellä. Tässäkin asiakysymyksessä suurin riski on, että jokin äärimuslimien ryhmittymä saa käsiinsä ydinpommin...

Hullun tietää hulluksi siitä, ettei hän tunnista olevansa hullu. Tähän voivat vaikuttaa monet seikat, jotka pimentävät ihmisen pään, kuten köyhyys, kurjuus ja epätoivo. Nizzan terroristi ei ollut kuitenkaan rasismin uhri vaan hyvin toimeentuleva, ja hän näyttää olleen rahoissaan.

On myöskin kysyttävä, miksi länsimaalaiset köyhät, kurjat ja mielisairaat eivät ylläpidä terroritekojen systemaattista sarjaa. Miksi noin 98,9 prosenttia tänä vuonna tapahtuneista terrori-iskuista on muslimien tekosia?

Nizzan terrori-iskun motiiveja ei selitä edes tekijän rikollinen historia. Rikoshistoriaahan on useilla länsimaisilla ei-muslimeillakin, mutta silti länsimaiden rikollisliigat eivät harjoita systemaattista terroria, jota voitaisiin sanoa jihadiksi, eli pyhäksi sodaksi.

Vastaus löytyy uskonnosta. Terrorismin oikeutus tulee islamista. Vertailukohtaa asialle voidaan hakea 1970-luvulta, jolloin Eurooppaa kauhistuttivat Punaisen armeijakunnan ja Baaderin sekä Meinhofin kaltaiset terroristit. Myös heidän taustamotivaationsa oli ideologinen.

Aivan samoin on laita islamilaisessa terrorismissa. Terrorismin ilmiötä ja aaltoa ei synny ilman aatteellisia tekijöitä. Islam on poliittinen ideologia, joka antaa ratkaisevan motiivin, näennäisoikeutuksen ja toimintamallin terroritekoihin ryhtymiseksi. Ilman islamia ei olisi islamilaista terroritekojen jatkumoa vaan ainoastaan sinänsä harvinaisia yksittäisten hullujen vihanpurkauksia.

Lopuksi voidaan kysyä, miksi terroristit moukaroivat nimenomaan Ranskaa. Tähän on kaksi pääasiallista syytä.

Ensinnäkin (1), Ranskassa on suuri muslimivähemmistö siirtomaa-ajalta, jolloin Ranska hallitsi muun muassa Algeriaa. Vaikka Ranskan valtio nauttiikin luottamusta monissa Afrikan maissa ja on avokätisesti pyrkinyt auttamaan kehitysmaita, monet muslimit kokevat avustussuhteen negatiivisena riippuvuutena ja haluavat rikkoa välinsä ranskalaiseen yhteiskuntaan.

Myös valhemedian Suomessa haastattelema näennäisasiantuntija Hussein al-Taee pyrkii selittelemään asiaa muslimien kannalta parhain päin pitämällä terrori-iskuja seurauksena siitä, että länsimaat koettavat pommittaa Lähi-itää demokratiaksi. (Martti Ahtisaaren perustamassa CMI:ssä toimivaa al-Taeeta on pidettävä epäluotettavana ja epätieteellisenä lähteenä, sillä hän ei ole puolueeton vaan taustansa vuoksi intressiryhmän jäsen.)

Toiseksi (2), Ranskasta on tietoisesti ja tarkoituksellisesti tehty ”monikulttuurista” (eli islamisoitua) yhteiskuntaa, jossa toisen ja myöhempien sukupolvien muslimit ovat radikalisoituneet. Tämä ei ole kuitenkaan ollut ranskalaisen kantaväestön syytä vaan on johtunut suurimmalta osaltaan siitä, että islamin käytännöt eivät ole sopineet nykyaikaiseen länsimaiseen elämänmenoon. Niinpä Ranskassa asuvista muslimeista noin 35 prosenttia on sitä mieltä, että itsemurhapommitus on silloin tällöin oikein.

Pariisissa, jossa ghettoblaster soi Pompidou-keskuksessa ja tuhat autoa kärähtää toistuvasti jokaisena uudenvuodenyönä, ei ole enää vuosiin voitu tehdä mitään terrorismin ennalta ehkäisemiseksi tai lopettamiseksi. Muslimeja on niin paljon, ettei potentiaalisia terroristeja voida mitenkään profiloida eikä saada kiinni. Tuloksena on eräänlainen ”Israel”, jossa konepistoolimiesten pitää vartioida elokuvateatterien ovilla, mikäli niissä nyt sensuurin vuoksi voi mitään enää esittääkään.

Mitä enemmän maassa on muslimeja, sitä todennäköisemmin ja sitä enemmän on myös muslimiterroristeja. Jos Suomessa halutaan ennalta eliminoida terrorismia, on syytä estää muslimiväestön kasvu lopettamalla Lähi-idästä virtaava maahanmuutto ja palauttamalla epäperäiset tulijat mahdollisimman nopeasti takaisin kotikonnuilleen.

Ainoa poliittisesti toimiva ratkaisu on muslimien määrän, vaikutusvallan ja edustuksen rajoittaminen valtionpoliittisella makrososiologisella toimintatasolla. Tämän ei kuitenkaan pidä eikä tarvitse merkitä muslimien syrjintää henkilökohtaiseen vuorovaikutukseen liittyvällä mikrososiologisella tasolla.

16. heinäkuuta 2016

Tupakkaterrorismi lopetettava


Uusi tupakkalaki hyväksyttiin viime kuussa, ja se astuu voimaan elokuun puolivälissä. Oikeustieteen emeritusprofessori Erkki Aurejärvi kirjoitti blogissaan lasten oikeudesta savuttomaan elämään.

Hän onkin aivan oikeassa näkemyksessään, että tupakoitsijat eivät voisi vedota yksityiselämän suojaan savustaakseen muita ihmisiä julkisissa tiloissa ja asuinrakennuksissa. Tupakoitsijan oikeus polttaa on luettavissa pelkäksi mukavuustekijäksi, kun taas tupakointi loukkaa sivullisten oikeutta paljon tärkeämpään arvoon, eli terveyteen. Luonnollisesti tupakointi loukkaa myös muiden ihmisten yksityisyyttä ja omaisuudensuojaa sekä kaventaa tupakoimattomien asukkaiden oikeuksia taloyhtiöissä. Se heikentää yleistä viihtyvyyttä ja lisää tulipalojen vaaraa.

Virolaista kansanvalistusta
Filosofisesti katsoen tupakointi on työväenluokan ja sosiaalisesti heikkotasoisen väestönosan välinpitämättömyyden ilmaus ja yhteiskunnallinen mielenosoitus, jolla he yrittävät hallita julkista tilaa. Välineenään he käyttävät sivullisten kiusaamista, jota he perustelevat omahyväisellä nautinnon tavoittelullaan. Protestoimisen kokemista tärkeäksi osoittaa se, että tosiasiassa he maksattavat ilkeilynsä myös omalla terveydellään.

Jo Platon lähti yhteiskuntafilosofiassaan siitä, että kenelläkään ihmisellä ei ole oikeutta edistää omia (etenkään näennäisiä) etujaan aiheuttamalla haittaa muille ihmisille.

Siksi myöskään tupakkalain säätämisessä ei olisi pitänyt antaa mitään painoa sellaisille puolusteluille, joilla tupakoitsijan oikeus savuttaa nähdään vertailukelpoisena yleisten oikeuksien (kuten oikeus terveyteen ja puhtaaseen elinympäristöön) kanssa. Kyse ei ole siis vain ”lasten oikeuksista”, kuten professori varovaisesti näkee, vaan kaikkien ihmisten oikeuksista.

Suurimpia ongelmia tuottaa parveketupakointi. Korkein oikeus legitimoi yksityisillä parvekkeilla tupakoimisen (Dnr  2007/13), mutta tämä koskee vain yksityisiä – ei taloyhtiöiden yleisiä – parvekkeita.

Tällöinkin KKO totesi ratkaisunsa perusteluissa (momentti 8), että  ”[t]ietyissä olosuhteissa, esimerkiksi poikkeuksellisen runsaan tupakoinnin ollessa kysymyksessä, parveketupakointi voi kuitenkin muodostua muiden osakkaiden asumisviihtyisyyttä olennaisesti heikentäväksi ja mahdollisesti myös terveyttä uhkaavaksi tekijäksi, joka tosiasiallisesti kaventaa tupakansavusta kärsivien osakkaiden hallintaoikeutta. Naapuruussuhteissa ja nykyisin ympäristöoikeudessa kehittyneiden periaatteiden mukaan kukaan ei ole velvollinen sietämään asuinympäristössään kohtuutonta ympäristöhaittaa, olipa kysymys tupakansavusta, melusta tai muista päästöistä.”

Yleisissä tiloissa tupakointi on edelleen kiellettyä, ja esimerkiksi mattojen tuuletusparvekkeet ovat yleisiä tiloja. Vaikka kyseessä onkin ulkotila, tupakointi on niissä lain mukaan kiellettyä.

Laintulkinnassa on määrätty edelleenkin jopa tietty etäisyys, jossa tupakkapaikan pitää sijaita rakennuksen seinästä. Kuitenkin kieltoa rikotaan taloyhtiöissä tavan takaa. Röyhkeimmät asukkaat ravaavat yötä päivää tupakoimassa yleisillä parvekkeilla, joista savu leviää avoimien ikkunoiden tai tuuletuskanavien kautta muiden asukkaiden koteihin. Tai polttavat sitten sisällä.

Eduskunta on asettanut tavoitteekseen savuttoman Suomen vuoteen 2040 mennessä. Aikataulu on liian hidas, ja sitä olisi nopeutettava jo kansanterveydellisistä ja taloudellisistakin syistä. Luulisi, että muutamien julkkisten (kuten Riki Sorsan) syöpäkuolemat ohjaisivat ihmisiä pohtimaan tupakoinnin kannattavuutta. Tupakan aiheuttamat haitat eivät rajoitu vain syöpiin, vaan merkittävimpiä muita haittoja ovat sydän- ja verenkiertoelimistön sairaudet ja seksuaalisen potenssin heikentymiset.

Tupakoinnista ei ole myöskään mitään hyötyä kenellekään, paitsi tupakkateollisuudelle. Nikotiini aiheuttaa voimakkaamman riippuvuuden kuin heroiini, vaikka ei olekaan välittömästi yhtä vaarallista. Tupakointia harrastaa sosioekonomisesti heikkotasoisempi porukka, jonka ei pitäisi antaa terrorisoida muiden ihmisten elämää. Nähdäkseni tupakkatuotteiden hallussapito, myynti ja välitys pitäisi kokonaan kriminalisoida, eli käytännössä kieltää. Näin voitaisiin estää välinpitämättömiä äitejä savustamasta sikiöitään ja lapsiaan.

Työterveyslaitoksen tutkija Kari Reijola laski vuonna 2004, että tupakkataukojen vuoksi yksi työntekijä lusmuilee vuoden aikana 17 työpäivää eli määrän, joka vastaa noin yhtä kesälomaa. Samalla tupakoitsija tuottaa työnantajalleen keskimäärin 2890 euron tappiot, joten tupakoinnilla on symbolisen mielenosoituksen lisäksi myös taloudellista ja eriarvoistavaa merkitystä. Vanhan tupakkalain aikana maassamme kuoli noin 250 ihmistä vuodessa altistuessaan tupakansavulle työpaikoilla, mutta vieläkään ongelmaa ei ole saatu kitkettyä ihmisten koteina toimivista asuinrakennuksista!

Taloyhtiöiden yleisissä tiloissa tupakoimisen kieltävät tupakkalaki ja järjestyssäännöt, mutta yhtiöistä voitaisiin tehdä myös kokonaan savuttomia yhtiöjärjestykseen otettavalla määräyksellä. Yhtiöjärjestykset rinnastetaan yksityisiin sopimuksiin, joten niillä voidaan asettaa tupakkalakia tiukempia ehtoja tupakoinnille. Esimerkiksi Espoon kaupungin uusista taloyhtiöistä on tehty kokonaan savuttomia yhtiöjärjestysten kautta.

Parempi olisi kuitenkin antaa asiasta lain tasoinen säädös. Tässä mielessä nyt voimaan astuva uusi tupakkalaki on jälkijättöinen ja laahaa yhteiskunnallisen kehityksen perässä.

15. heinäkuuta 2016

Kuinka väärässä olen ollut?

 
Kun kuukausi sitten antauduin kirjoittamaan erään uskonnon ja terroristisen väkivallan yhteyksistä, Uusi Suomi sensuroi kirjoitukseni ja poisti väliaikaisesti kirjoitusoikeuteni Puheenvuoro-palstalta.

Olin silloin arvioinut Orlandossa tapahtuneen terrori-iskun vaikutuksia ja yhteyksiä muun muassa seksuaalivähemmistöjä koskevaan vihaan. Tuo isku osui nimittäin tavallaan myös minuun. Kirjoitukseni löytyy edelleen tästä.

Puheenvuoron ylläpito arvosteli minua tuolloin ”valheellisen tai perättömän tiedon” levittämisestä näin: 

Olet saanut varoituksen asiattomasta sisällöstä Uuden Suomen blogipalveluissa.

Otteet tekstistä: ”Ei ole erikseen myöskään ’uskontoa’ ja ’terroristien värväystä’.” ”Koska islamin olemus on joukkosuggestio, on vaikea erottaa uskonnon harjoittamista kansankiihotuksesta.” ”Itse en tiedä islamin lisäksi mitään muuta suurta uskontoa, joka edistäisi tavoitteitaan terrorin keinoin.” 

Keskusteluohjeen (https://oma.uusisuomi.fi/keskusteluohje) kohdat: ”Valheellisen tai perättömän tiedon levittäminen on kiellettyä.” ”Älä esitä sukupuoleen, ikään, syntyperään, kieleen, uskontoon, vammaisuuteen tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen liittyviä asiattomia viestejä.”

On kuitenkin yhteiskunnallinen tosiasia, että erään uskontokunnan edustajat ovat aivan jatkuvasti syyllistyneet hirvittäviin terroritekoihin viattomia ihmisiä vastaan, viimeksi myöhään eilen illalla Nizzassa.

Kausaaliyhteyksistä ja ilmiön systemaattisuudesta voi lukea kansainvälisistä julkaisuista esimerkiksi tästä ja tästä. Tilastodataa terroritekojen sidoksista ideologisiin taustoihinsa tässä.

On mielenkiintoista, kuinka kauan Suomen niin sanottu valtamedia aikoo jatkaa ongelman poisselittelemistä. Jopa Uuden Suomen kustantaja pyrkii suhtautumaan Nizzassa tehtyyn terroritekoon tunnepohjaisen tyynesti, vaikka läheltä liippasi myös häntä itseään. Niiden kirjoittajien näkemykset, joissa kiistetään uskonnon ja väkivallan yhteydet, nostetaan esille, vaikka ideologiset selitystekijät sivuuttava suhtautumistapa on filosofisesti kaikkein mitättömin ja vähäarvoisin.

Mielestäni tässä on jotain todella kummallista.

Koska itse en saa enää Uudessa Suomessa tuoda julki sitä tietoa, joka minulla asioista on filosofina ja valtiotieteilijänä, lukijani joutuvat päättelemään näkemykseni ”rivien väleistä” ja ikään kuin ”aavistellen arvaamaan” ajatukseni. Ja koska varsinaisesta ongelmasta ei saa myöskään puhua, kirjoitan sitten vain mahdollisimman varovaisesti ja kautta rantain median suhtautumisesta siihen.

Ennusteeni itse ilmiön jatkumisesta on (ja on ollut jo useita vuosia) se, että ongelma jatkuu. Sitä niittää, mitä kylvää.

[Lisäys 16.7.2016: Myös tämä kirjoitus poistettiin Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalta muutaman tunnin kuluttua julkaisemisesta, tällä kerralla syytä ilmoittamatta. Ikäväkseni on todettava, että Uuden Suomen harjoittama sensuuri luo valheellisen kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä.]

[Lisäys 22.7.2016: Tällä päivämäärällä Uuden Suomen ylläpito lähetti minulle seuraavan selityksen: ”Keskusteluohjeessamme lukee muun muassa: Älä laita viestiisi linkkejä laittomaan tai epäasialliseen materiaaliin, älä jankkaa, älä esitä sukupuoleen, ikään, syntyperään, kieleen, uskontoon, vammaisuuteen tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen liittyviä asiattomia viestejä. Kirjoitus on poistettu.”

Totean, että kirjoituksessani ei ollut mitään laitonta, epäasiallista, eikä sukupuoleen, syntyperään, kieleen, uskontoon, vammaisuuteen tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen liittyvää asiatonta. Sen sijaan Uuden Suomen toimitus itse jankkaa, sensuroi ja esittää omaan asemaani liittyvää jatkuvaa painostusta, joka loukkaa sekä kirjoittajan että lukijoiden sananvapautta, on asiatonta ja useasti kohdistuu sensuroitujen ihmisten omaan syntyperään, kieleen, uskontoon tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen.

Olen päätellyt, että Uuden Suomen foorumille ei voi kerta kaikkiaan enää kirjoittaa mitään älyllistä eikä perusteltua, ja siksi neuvon jokaista lukijaani seuraamaan ensisijaisesti tätä blogiani.]

24. kesäkuuta 2016

EU kuin tennissukat: Britannia riisui ne ja aloitti uuden aikakauden Euroopassa


Britannian ero EU:sta (Brexit) oli menetys varsinkin pohjoisille jäsenmaille, joille Britannia on ollut hyvä kumppani. Britannian lähtö myös heikentää EU:n merkitystä turvallisuuden takaajana ja vahvistaa Venäjän asemaa. Turvallisuuspoliittisesti tämä on siis kurja juttu. Oikeassa pitää olla oikeaan aikaan, mutta nyt ajoitus oli huono.

Sen sijaan itse asia, periaate ja suunta on oikea. Britit arvostavat yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden takaavia asioita, kuten itsenäisyyttä, itsemääräämisoikeutta ja kansanvaltaa, eivätkä välitä siitä, vaikka erolle kertyisi kustannuksia tai hintaa, jos tarkoitusperä ja päämäärä ovat oikeita.

Britannia oli yhteisön jäsen vuodesta 1973, eikä identiteetiltään vahva saarella asuva kansa koskaan sopeutunut muiden talutusnuoraan unionissa. Maa ei kuulunut euroalueeseen eikä Schengenin-sopimukseen, eikä se koskaan siirtynyt edes oikeanpuoleiseen liikenteeseen.

Päinvastoin kuin Yleisradion kolumnisti, näen, että brittejä ohjasi eroamaan EU:sta järki, jonka he laittoivat tällä kertaa palvelemaan itseään. Solidaarisuuden tunne muita maita kohtaan olisi voinut kehottaa jäämään. Vaikka äänestystulos oli täpärä, se ei välttämättä jaa kansakuntaa kahtia. EU:hun on myös liitytty täpärien tulosten pohjalta.

Britannian lähtö johtaa hyvin todennäköisesti dominovaikutukseen, jonka tuloksena EU repeää liitoksistaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että Euroopan maille olisi parempi, jos Euroopan unionia ei olisi koskaan luotu. Itsenäisten kansallisvaltioiden Eurooppa, jossa valtioilla on oma parlamentaarinen päätösvalta ja itsenäinen rahapolitiikka, on parempi vaihtoehto, ja turvallisuutta ylläpitäväksi yhteistyöelimeksi riittäisi Nato.

Finanssikriisiä Brexitistä ei myöskään tule, vaikka ne, joiden ura ja uskottavuus ovat kiinni suosiosta EU:ssa (esimerkiksi Alexander Stubb ja Sixten Korkman), ovat pelotelleet heinäsirkoilla ja vedenpaisumuksella. Nykyjumala Markkinat ei nimittäin ole tyhmä vaan tekee ratkaisunsa järjellä eikä populistisen pelottelun perusteella. Jos niin olisi, Markkinat olisivat jo äänestäneet, ja Britannian talous olisi sukeltanut pelkän eroamismahdollisuuden vuoksi kuukausia aiemmin.

Saattepa nähdä: mikään uhkakuva ei toteudu, vaan pörssien, punnan ja korkojen reaktiot jäävät lyhytaikaisiksi, ja tästä alkaa itsenäiselle Britannialle kehityksen, kasvun ja taloudellisen nousun aika. Se voi heijastua myös muihin Euroopan maihin parantuneena kansallistietoisuutena. Kaikki riippuu siitä, kuinka pahasti EU aikoo kolhia Britanniaa eroamisneuvotteluissa, joko kostoksi briteille tai varoitukseksi muille.

Yleisradio ja Helsingin Sanomat pelottelivat ja uhkailivat viimeiseen asti jopa Britannian suomalaisten aseman dramaattisella heikentymisellä, vaikka kaikkien pitäisi ymmärtää, ettei esimerkiksi kansalaisuuden saamisen vieraasta maasta pidä olla mikään itsestään selvyys. Asemansa ja uskottavuutensa menettänyt (ja brittinaimisissa oleva) Alexander Stubb puolestaan piipitti Twitterissä, että Britannian ero on kuin ”paha painajainen”. Tosiasiassa EU itse on osoittautunut monelle maalle painajaiseksi, josta herääminen merkitsee valheiden varaan rakennetun todellisuuskuvan romahtamista.

Parasta tässä on, ettei Britannia mihinkään Euroopasta lähde, siis tästä todellisesta itsenäisten kansallisvaltioiden Euroopasta, vaan vain järjestöstä nimeltä Euroopan unioni. Ja Euroopan unioni on kuin tennissukat. Huono muoti, mutta lopulta kaikkien itäeurooppalaistenkin täytyi pitää niitä Hugo Bossin puvun kanssa.

EU on pitkälti saksalais-ranskalaista yhteistyötä, aivan kuten rahaunionikin. Saksa tulee pitämään kiinni rajanaapureistaan, mutta etenkin maahanmuutosta kärsineet EU:n reunamilla olevat Nato-maat tulevat varmasti pyrkimään eroon komentelevaksi osoittautuneesta unionista. Syitä Britannian eroon on paljon, ja yksi merkittävimmistä on EU:n harjoittama pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden pakkosyöttö jäsenvaltioihin.

Schengenin-sopimuksesta ja rahaunionista pahiten kärsineissä jäsenvaltioissa todennäköisesti käynnistetään kansanliikkeitä Euroopan unionista eroamiseksi. Samalla päästään eroon myös kansantalouksia kuristusotteessa pitävästä ja valtiontaloudet raunioittaneesta eurosta. Miten siis olisi Finexit? Itse toivon ja tavoittelen EU:n vaihtamista Natoon.

EU:lla on nyt kaksi vaihtoehtoa: joko pitää kiinni nykyisestä komentelevasta politiikasta ja ottaa vastaan eroilmoituksia tai muokata EU pelkäksi ihmisoikeuksia ja sosiaalista hyvinvointia päivystäväksi yhteistyöelimeksi sekä EEC:n kaltaiseksi vapaakauppaliitoksi. Sellaisena EU voisi edelleen toimia.

21. kesäkuuta 2016

Terrorismin kasvu kertoo politiikan rappiosta


Friedrich Nietzsche totesi aikoinaan, että katalin keino vahingoittaa jotakin asiaa on puolustaa sitä väärillä perusteilla. Terroristit puolustavat asioitaan väärillä ja kestämättömillä perusteilla.

Britannian EU-jäsenyyttä kannattavan labour-poliitikko Jo Coxin murha ei olisi voinut ajoittua EU-kriitikoiden kannalta huonompaan aikaan. Kansanäänestykseen on aikaa muutama päivä, ja tapaus voi kääntää osan empivistä EU-jäsenyyden jatkamisen kannalle.

Viimeisimmät mielipidetiedustelut tosin osoittavat, että Coxin murhan jälkeen EU-eron kannatus nousi 7 prosenttiyksikköä. Tilanne on täpärä, sillä tutkimusyhtiö Quriouslyn mukaan 52 prosenttia briteistä aikoo äänestää eron puolesta. The Observerin sunnuntaina julkaiseman tiedustelun mukaan tilanne on tasan, ja sekä erolla että jäämisellä olisi 44 prosentin kannatus.

Niinpä myös median peli kovenee. Näyttöä lehtiväitteistä, joiden mukaan teko olisi ollut suunnattu harkitusti EU-eron puolesta, ei ole liioin löytynyt. Murhaaja Thomas Mair on todettu mielenterveysongelmaiseksi, eikä hän silminnäkijöiden mukaan huutanut ”Britain first”. Halu sitoa poliittinen EU-kritiikki yksittäisen hullun tekemisiin edustaa yritystä tahria EU:ta eroamista kannattavien maine. ”Tekojen propagandana” tunnettu anarkismi (käsite on peräisin italialaiselta Carlo Cafierolta) ei ole tainnut vaikuttaa ainakaan toivotusti.

Mistä onkaan kotoisin käsitys, että terrori-iskun yhteydessä pitää aina huutaa jotakin? ” – Noh, huudahtihan Abraham Lincolninkin surmaaja tunnetusti ”Sic semper tyrannis! [Näin käy aina tyranneille!]”. Thomas Jefferson puolestaan lausui, että ”vapauden puuta on aika ajoin kasteltava marttyyrien ja isänmaanystävien verellä”. Ja Søren Kierkegaard totesi, että ”tyrannin valta päättyy hänen kuolemaansa, mutta marttyyrille kuolema merkitsee hänen valtansa alkua– tavanomaisimpia kliseitä toistaakseni.

Saa nähdä, miten käy Brexitin (Britannia exit) tapauksessa. Poliittinen murha on useasti ollut historian käännekohta. Käänteen suunta ja oikeutus riippuu siitä, kuka tai mikä lopultakin on uhri, ja kuka on marttyyri? Kuka kannattaa tyranniaa ja kuka vastustaa sitä? 

Kenen hyvä?

Muuan sosiaalidemokraattinen nuorisopoliitikko ihmetteli blogikirjoituksessaan, miksi surmataan ihminen, jotka ”halusi kaikille hyvää”. – Kas, ilmiö johtuu siitä, että ”hyväksi” sanotut asiat eivät välttämättä olekaan sitä valistusfilosofista yhteishyvää (bien commun), joka perustuisi egaliteetin ja maltillisuuden henkeen. EU:ssa ”hyvän” ajaminen ”kaikille ihmisille” on edustanut entistä useammin jonkin pienen kuppikunnan, suurten talousorgaanien tai uskonnollisen despotian, kuten islamin, valtaa. Ja niitä on ajettu voimakkaasti juuri EU:n tukemaan maahanmuuton ja rajattomuuden kautta.

Myös valistusaatteeseen sisältynyt yhteishyvän ihanne alkoi mädäntyä, kun yhteishyvän valiokunta (Comité du salut public) vuonna 1793 anasti vallan Ranskassa, ja alkoi Maximilien Robespierren johdolla hirmuvallan aika. Hänkin ”halusi kaikille hyvää”, minkä tuloksena giljotiinin terän alle joutui lähes 20 000 ihmistä. Näin tuli osoitetuksi, että ”lyhin askel maailmassa on askel hyvästä pahaan” (tai – ollakseni sarkastinen – samaa tietä takaisin). ”Hyvät ihmiset” ovat juuri siksi vaarallisia, että he eivät tunnista itsessään olevaa pahuutta, ja siksi heistä usein tulee pahimpia kaikista.

Euroopan unionin sosiaali- ja arvoliberaali idea on kaunis, mutta tosiasiassa EU:sta on tullut USA ilman sähkötuolia – tai Neuvostoliitto ilman vankileirien saaristoa, aivan niin kuin The Guadrian-lehden päätoimittaja arveli ajankohtaisessa kirjoituksessaan. EU muistuttaa myös kommunistista kapitalismia Kiinaa siinä, että EU:ssakin poliittinen valta on keskitetty komissiolle ja taloudellinen valta suuryrityksille.

EU:n loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot, jotka säikähtelivät vähäisimpiäkin kansallismielisyyden varjoja ja halusivat estää Saksaa nousemasta liian vahvaksi kansantaloudeksi. Niinpä valtaa alettiin siirtää kansallisvaltioista Brysseliin ja Strasbourgiin. Nyt poliittisen vallan enin osa on siellä ja julkinen taloudellinen valta Euroopan keskuspankin pääkonttorissa Frankfurtissa.

Eurooppaa johtavat ituhipit

”Eihän tässä näin pitänyt käydä”, sanoi sitten pitkän linjan ammattipoliitikko Väyrynen. EU:n totalitarisoituminen ei ole ihme, sillä monet johtavat EU-poliitikot ovat olleet kommunisteja tai sosialisteja. Esimerkiksi komission entinen puheenjohtaja José Manuel Barroso oli alun perin yksi maanalaisena toimivan maolaisryhmän ja Portugalin kommunistisen työväenpuolueen liidereistä. Heidän ihanteensa tulivat paljolti samoista lähteistä kuin Baaderin ja Meinhofin.

Kansallisten etujen edistäminen on torpattu EU:n internationalistisen idean vahvistamiseksi sillä, että komissioon on valittu jäsenvaltioista lähinnä integraation syventämistä, liittovaltiota, rahaunionia, maahanmuuttoa, rajavalvonnan vähentämistä, sensuuria, velkojen yhteisvastuullistamista, ilmastosopimuksiin hirttäytymistä, direktiivien lisäämistä, firmojen veropakolaisuutta ja yksilöiden talouden tarkkailua kannattavia sosialisteja, kommunisteja, porvareita ja vihreitä.

Näin on ollut, koska komissaareja ei Euroopan unionissa valita kansanvaaleilla, vaan heidät valitsee EU-maiden johtajatroikan yhdessä päättämä puheenjohtaja ”EU-maiden tekemien ehdotusten perusteella”. Jo tästä lähtökohdasta on demokratia kaukana.

EU:n kurja tila johtuu siitä, että ituhipit johtavat Eurooppaa. Terrorismin nykyinen kasvu onkin merkki politiikan rappeutumisesta. EU:n internationalistinen poliittinen järjestelmä ei nauti kansalaisten luottamusta. Siksi kaduilla kuhisee ja paukkuu, ja vaikutusta tehostaa pakolaistulvan myötä leviävä islam. On kuitenkin väärin puhua ”terroristisesta politiikasta” tai ”poliittisesta terrorista”, sillä väkivalta ei alun alkaen kuulu politiikan määritelmään.

EU natisee liitoksistaan, ja valtioliittoa pitää koossa lähinnä Venäjän-uhka. Jos Venäjä palaisi demokratiaan, vetäytyisi Ukrainan alueelta ja muuttaisi ulkopolitiikkansa suunnan vähemmän aggressiiviseksi, se poistaisi nippusiteet EU-valtioiden ympäriltä. Myönteistä EU:ssa on viime vuosina ollut se, että unionin kautta on voitu vastustaa Venäjän harjoittamaa totalitarismia, mutta loogisesti ajatellen pahan välttäminen ei vielä ole hyvää.

Jos Britannia eroaa EU:sta, tämä indikoi, miten vastaava äänestys voisi päättyä myös muissa EU-maissa. Britannia ei ole kärsinyt laajan EU-kritiikin tavanomaisimmista taustasyistä lainkaan. Maa ei esimerkiksi kuulu euroalueeseen eikä Schengenin sopimukseen, ja myös jäsenmaksuista Britannia on neuvotellut vapautuksen. Niinpä on oletettavaa, että näiden systeemiongelmien piiriin kuuluvissa maissa vastustus olisi paljon korkeampaa ja riittäisi eroamiseen selvästi.

Euroopan neljä tietä

Omasta mielestäni jäsenyys EU:ssa ei enää palvele Suomen kansallista etua. Esimerkiksi pakolaiskriisiin ei ole pystytty löytämään toimivaa ratkaisua EU:n tasolla, vaikka EU olisi ollut oikea väline asian ratkaisemiseksi ja islamilaisen terrorismin pysäyttämiseksi. Epäonnistuminen johtuu siitä, että suuressa valtioliitossa ei voida saavuttaa tarvittavaa yksimielisyyttä, ja siksi valtioiden on pitänyt alkaa valvoa rajojaan jälleen itse valtakuntien rajoja pilkkanaan pitävän Schengenin sopimuksen ohi.

Euroopan kansakunnilla on edessään neljä mahdollista tietä.

Nykyinen federalistinen tie (1) johtaa aina vain syvemmälle integraation sysimustaan syleilyyn ja liittovaltion pimeään ytimeen, jossa velat, varat ja verotus katsotaan yhteisiksi, valtioiden itsemääräämisoikeus nujerretaan, ja kansalaisten taloudelliset ja poliittiset vapaudet otetaan pois esimerkiksi käteisen rahan ja sananvapauden – noiden vapauden viimeisten tunnusmerkkien – kuolettamisella. Tuloksena on sisäisiä devalvaatioita, julkisen omaisuuden myyntejä kansainvälisille sijoittajille, työttömyyttä ja eriarvoistumista.

Toinen (2) tie on nationalismin tie, joka syntyy vastustamaan vasemmistohegemonisen totalitarismin luomista. Se puolestaan johtaa fasistiseen yhteiskuntakäytäntöön, jossa lisätään elämäntapatarkkailua ja kansalaisvapaudet riistetään kansallisten etujen puolustamiseksi.

Kolmas (3) tie on sosialismin tie, jossa valtioiden velkoja ja kansakunnilta velkojen panttina pois otettua varallisuutta aletaan lunastaa takaisin sosialismin keinoin. Tämä merkitsee pankkien sosialisoimista, liikepankeille luovutetun rahanluontijärjestelmän palauttamista keskuspankeille tai sitä, että EKP ostaa valtioiden velkakirjat pois rahoittajilta laskien liikkeelle suuren määrän rahaa, mikä puolestaan merkitsee jättiläisinflaatiota ja tasaveroa kaikille. Finanssikuplan puhkaisemisesta seuraa hurjaa aineellista kurjuutta.

Neljäs (4) tie – ja samalla tie, jota itse haluaisin kuljettavan – on paluutie, jota kulkien Euroopassa palattaisiin hallitusti takaisin lähtökohtaan, eli itsenäisten kansallisvaltioiden järjestelmään. Tämä merkitsee valtioiden suvereenin poliittisen itsemääräämisoikeuden ja itsenäisen rahapoliittisen vallan palauttamista, kansallisen lainsäädäntövallan vahvistamista ja eurojärjestelmästä irtautumista.

19. kesäkuuta 2016

Yle-politiikkaa: kulttuurimarxismista tulee marxilaista kulttuuria


Kääntölauseet ja ajatusten kuperkeikat ovat olleet ominaisia marxilaiselle retoriikalle. Kommunistisen sanankäytön piirissä onkin saatettu esimerkiksi julistaa, että: ”Poliittinen filosofia on filosofista politiikkaa!” ”Rauhallinen sota on sotaisaa rauhaa!” Tai: ”Käytännöllinen teoria on teoreettista käytäntöä!”

Minulle tuo marxilaiseen traditioon liittyvä huima volttien heittely tuli väistämättä mieleen, kun luin Yleisradiota koskevan lain muutoksesta, jossa monikulttuurisuuden käsite korvataan maininnalla kulttuurien moninaisuudesta. Entisen lukio- ja armeijakaverini, kokoomuslaisen kansanedustaja Arto Satosen, vetämä työryhmä julkaisi raporttinsa viime viikolla.

Nykyisin voimassa olevan lain mukaan Ylen tulee tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta. Ylen tehtäviä arvioinut työryhmä päätyi puolestaan esittämään sitä muutettavaksi muotoon: Ylen tehtävänä on tukea suomalaisen kulttuuriperinnön vaalimista, suvaitsevaisuutta, yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja kulttuurista moninaisuutta.

Ei ole ihme, että perussuomalaiset saivat myös vasemmiston tunnustamaan monikulttuurisuuden ideologiaksi, kun nuttu voitiin kääntää nurin marxilaisen retoriikan reseptillä: Pistä sanat takaperin, niin saat vitsin makaaberin! Tyytymättömyyttä puolueeseen tosin jäi, sillä korjaus jäänee kosmeettiseksi, eikä mikään tosiasiassa muutu.

Mikä mokutuksessa mättää?

Kolmetoista vuotta ongelman myöntämiseen joka tapauksessa meni. Olin itse esittänyt jo vuonna 2003 julkaistussa kirjassani Dialoginen filosofia (1. painos Yliopistopaino), että monikulttuurisuuden tendenssi on tarkoitushakuinen ideologia. Kaiken lisäksi monikulttuurisuuden käsite sopii huonosti suomen kieleen. Substantiivista ”kulttuuri” on muodostettu adjektiivi ”kulttuurinen”, ja eteen on tökätty liite ”moni” melko vulgaaristi (vrt. ”rakkaus”, ”rakkauksinen”, ”monirakkauksinen”). Sana onkin suora käännös englannin kielen sanasta ”multi-culturalism”.

Monikulttuurisuuden tavoittelu johtaa yleensä kulttuuriristiriitoihin, jotka syvenevät maahanmuuton myötä ja johtavat myös sopeuttamisen ja mukauttamisen pyrkimyksiin sekä kulttuurien yhdenmukaistumiseen. Pahimmillaan tuloksena on monotonista kulttuuria. Monikulttuurisuuden käsite on siis sisäisesti ristiriitainen ja sen nimeämä ja tuottama ilmiö paradoksaalinen.

Moniarvoisuutta kannatan toki itsekin, mutta se onkin eri asia kuin monikulttuurisuus, joka on ristiriitaista moninormisuutta. Moniarvoisuus voi vallita yhdessäkin kulttuurissa, ja parhaiten moniarvoisuus toteutuu nähdäkseni tässä liberaalissa länsimaisessa kulttuurissa. Kannatan lämpimästi myös omakulttuurisuutta, jolle Ylenkin pitäisi jatkossa antaa paremmin tilaa.

Yleisradion värilähetykset punaisia kuin retiisi

Mikäli vaivautuu katsomaan Yleisradion TV-kanavia ja ohjelmaluetteloita, voi etsimättä huomata, kuinka hämmentävää ohjelmavalintojen vihervasemmistolainen painotus on.

Ylen Teema-kanava tarjoaa erityisesti DDR:ää, Neuvostoliittoa ja kommunismin aikaa muistelevia näennäisdokumentteja, joilla marinoidaan kusimutterikommarien nostalgiankaipuuta. Esimerkiksi tiistai 7.6.2016 oli todellinen truuttauspäivä, ja silloin ohjelmataulu näytti tältä:

21:00 Historia: Stalin
23:00Yhteinen sävel: Mandshurian Beat

Silmiäni hieraisten kysyin itseltäni, voiko tämä olla totta – nykyaikana? En väitä, ettei myös poliittisia rikoksia pitäisi muistella, mutta kommunistisen järjestelmän jatkuva esillä pito myös toistaa sovjetisoinnin ajan pyrkimystä muokata omaa kulttuuriamme. Pakkovallan tunnukseksi pystytetyt rauhanpatsaatkin on kaadettu lähes kaikkialla muualla, paitsi Kaivopuistonrannassa Suomessa.

Ylen TV1 puolestaan suoltaa toisen maailmansodan voittaneiden valtioiden tuottamia historian vääristelyjä, joissa toistetaan, kuinka neuvostojoukot ”vapauttivat” Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan natsimiehityksestä. Näissä puolueellisissa tulkinnoissa salataan se, että yhdessäkään neuvostojoukkojen valtaamassa maassa valloitusta ei koettu vapauttavana.

Historian muokkaus on myös ritualisoitunutta. Lähes joka sunnuntai-iltapäivänä noin kello 16 Ylen ykköskanava on ajanut ulos BBC:n tuottaman voittajien historian, jossa Saksan aseapu Suomelle tuomitaan vastaanottajamaan moraaliseksi paheeksi, vaikka totuus on, että ilman kesällä 1944 saatua Saksan tukea Neuvostoliitto olisi murtautunut rintamien läpi, ja maa olisi menetetty kansan joutuessa vetämään irtaimistonsa vankkurien kyydissä Siperiaan. ”Tieteellistä” vahvistusta liittoutuneiden hyvyydelle haetaan vaikkapa kommunisti Eric Hobsbawmin tapaiselta brittihistorioitsijalta, joka antoi tukensa Neuvostoliiton hyökkäykselle Suomeen vuonna 1939.

Yle suoltaa ja pyörittää uusintana myös Espanjan Francisco Francon ajasta kertovaa draamasarjaa, jossa muistellaan diktaattorin pahuutta, tasavaltalaisten tappiota ja kuningasvallan paluuta. Ohjelma ”Francon jälkeen” tulee tänäänkin ulos kello 16:45. – Sosialistiseksiko Espanjan olisi pitänyt muuttua? Samaa voidaan kysyä myös niiden ohjelmien tekijöiltä, joissa paheksutaan Chilen diktaattorin, Augusto Pinochetin, ajan vääryyksiä, vaikka Salvador Allenden aikaansaamat rikokset olivat vielä räikeämpiä.

Yle Fem -kanavan monikulttuurisuuskattausta edustaa kello 20:00 alkava ”Kuka on aito ruotsalainen?”, jossa etniseen kantaväestöön kuuluvien syntyperäisten ruotsalaisten oikeus hallita omaa maataan kyseenalaistetaan maahanmuuttajatoimittajan näkökulmasta esitettävällä propagandalla, yrittäen peittää siirtolaisten tuottama ja kantaruotsalaisten kärsimä maahanmuuttohelvetti näkyvistä. Rkp on saanut äänensä kuuluviin Yleisradiossa kohtuuttomasti verrattuna ruotsinkielisen väestön lukumääräiseen edustukseen maassamme; tosin jatkossa ruotsinkielisten vaikutusvalta supistuu somalien, irakilaisten, venäläisten ja muiden vierasperäisten eduksi, mikä ehkä valaisee Rkp:n ajaman maahanmuuttopolitiikan itsetuhoisuutta.

TV2:n punaisuus on puolestaan ollut läpitunkevaa aina siitä asti, kun kanava perustettiin täyttämällä Tohlopin toimitukset Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen stalinisteilla. Ylen kokoomuslainen johto lopetti vuodesta 1969 pyörineen ”Ajankohtaisen kakkosen” viime vuonna lähettääkseen toimitussihteeri Jyrki Richtin eläkkeelle, mutta silti hän istuu eläkeiän saavuttaneena Yleisradiossa.

Tämä johtuu siitä, että taistolaisen opiskelijajärjestön taannoinen puheenjohtaja ja marxismi-leninismin sanansaattaja Richt (tulot vuonna 2012 yhteensä 82 318 euroa) on ollut oivallinen henkilö vahvistamaan Tampereen yliopiston propagandatieteen professorin Kaarle Nordenstrengin julistamaa objektiivista totuutta, jonka mukaan ”Itä-Saksassa on maailman vapain lehdistö”. Nykyisin Yle tarjoaa suojatyöpaikan Abdirahim ”Husu” Husseinin tapaisille journalistisesti ja akateemisesti ansiottomille henkilöille, mutta ei ole myöntänyt seitsemään vuoteen sekuntiakaan lähetysaikaa minulle.

Toimittajien punavihreä kupla paljastettu ja puhkaistu tutkimuksellisesti

Tuore tutkimus on nyt paljastanut toimittajien poliittiset taustat täysin punavihreiksi. Valt. tri Jussi Westisen ja työryhmän tekemän tutkimuksen mukaan tulevaisuuskaan ei näytä kovin valoisalta. Hänen yhdessä Tampereen yliopiston tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa tekemänsä artikkelin ”Koulutusalan yhteys yliopisto-opiskelijoiden poliittiseen orientaatioon” (Politiikka 1/2016) mukaan journalistiikan opiskelijoiden joukossa ei ollut yhtäkään perussuomalaisten kannattajaa.

Sen sijaan vihreitä kannatti 47,7 prosenttia ja vasemmistoliittoa 27,3 prosenttia toimittajiksi opiskelevista. Sosiaalidemokraatteja kannatti 11,4 prosenttia, eli punavihreiden kannatus ilman Sdp:tä oli 75 prosenttia ja Sdp mukaan luettuna 86,4 prosenttia! Sekä kokoomus että keskusta saivat vain 4,5 prosentin kannatuksen, kuten myös piraattipuolue.

Sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa vasemmistoliiton kannattajia oli jopa 46,9 prosenttia, kun taas vihreät jäivät kakkoseksi 36,5 prosentilla. Yhteiskannatus näillä kahdella puolueella oli siis 83,4 prosenttia!

Voidaan kysyä, kuinka pahasti totuuden tavoittelu vääristyy näin yksipuolisessa ja ylipäänsä poliittisesti sitoutuneessa aatteellisessa ympäristössä. Ja mistä vihervasemmiston suuri kannatus juontaa juurensa? Yksi selitys löytynee opiskelijoiden sosiaalisesta tilanteesta ja tulevaisuudenodotuksista sekä niiden toteutumisen todennäköisyydestä. Parempaa taloudellista toimeentuloa tarjoavissa ja rahakkaampina pidetyissä kauppatieteissä ja lääketieteessä vasemmiston kannatus on ollut marginaalista, ja esimerkiksi kokoomusta kannatti kauppatieteilijöistä peräti 58,9 prosenttia ja lääketieteilijöistä 40,2 prosenttia.

Toteutuneiden tulotietojen valossa raha ei kuitenkaan ole keskeinen motiivi. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajan Anna-Stina Nykäsen (jonka mukaan satakaan tuhatta maahanmuuttajaa eivät väräyttäisi Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään) tulot olivat vuonna 2012 yhteensä 82 758 euroa, joten hänet on palkittu maahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistämisestä sekä totuuden vääristelystä ruhtinaallisesti (vääristelyn sisällöstä tässä). Jussi Halla-ahon poliittisena ahdistelijana tunnettu Sanna Ukkola nautti 51 411 euron tuloista ja Tony Halmeen muiston mauttomasti häpäissyt Kaarina Hazard 63 057 euron tuloista.

Taloudelliset tekijät eivät edistä toimittajien klusteroitumista vihervasemmistoon niinkään rahattomuuden kuin rahallisen palkitsemisen kautta. Ratkaisevassa asemassa näyttääkin olevan ideologinen sitoutuminen. Westisen mukaan yliopistoissa annettu aivopesu on vaikuttanut, sillä monet opiskelijat siirtyivät kannattamaan vasemmistopuolueita opiskeluaikanaan. Näin tiedotusoppia opiskelleista tuli tiedostavaisia.

Totuuden vääristely alkaa yliopistoissa

Westisen olisi kannattanut tutkia opiskelijoiden ohella myös yliopistojen opettajien orientaatioita. Yliopistojen tutkijoiksi ja opettajiksi ei rekrytoida vihervasemmistoa, monikulttuurisuutta, feminismiä ja maahanmuuttoa kannattavia siksi, että he olisivat muita ansioituneempia tai etevämpiä. Heidät junaillaan virkoihin siksi, että hakemukset kiertyvät samoja tendenssejä kannattavien käteen.

Myös kansainvälinen arviointi on samalla tavalla kierteistä. Jo kansainväliseksi arvioijaksi päätyminen vaatii kansainväliseen toimintaympäristöön mukautumista ja internationalististen toimintaperiaatteiden hyväksymistä. He sitten valitsevat myös kansallisiin tiedeorgaaneihin ja yliopistoihin ne toimijat, joiden rivien väleistä kaikaa monikulttuurisuuden ideologinen joiku.

Tutkimus antaa vakavan varoituksen sekä tiedotusvälineille että yliopistoille. Jos toimituksiin ja yliopistojen yhteiskuntatieteisiin rekrytoidaan pelkästään punavihreää porukkaa, tiedonmuodostus ja tiedonvälitys vinoutuvat, ja levitetään vääristynyttä kuvaa maassa vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Tiedän, että lehdillä on ollut vaikeuksia saada palvelukseensa puolueettomia tai kriittisesti ajattelevia oikeistolaisia tai keskustalaisia toimittajia, joita ei rasittaisi poliittisen korrektiuden painolasti. Jo Pertti Hemánuksen ja Kaarle Nordenstrengin aikoina työnhakemukset pantiin lehdissä kahteen pinoon: toiseen ne, jotka voidaan ottaa huomioon, ja toiseen ne, jotka ovat Tampereen yliopistosta ja joiden tekijät haluavat tuhota kyseisen tiedotusvälineen: porvarillisen hegemonian ilmentymän.

Tutkimuksissa ei ole liioin analysoitu poliittisen orientaation suhdetta tiedotusvälineen kokoon. Vihervasemmistolainen toimittajakunta näyttääkin pesiytyneen erityisesti suuriin tiedotus- ja toitotusvälineisiin, kuten Yleisradioon ja Sanoman lehtiin, koska niihin on helppo piiloutua ja kirjoittaa puhdasta poliittista propagandaa kenenkään kontrolloimatta. Näin ei ole pienissä medioissa, kuten paikallis- ja ilmaisjakelulehdissä, joissa omistaja ja päätoimittaja ovat usein yksi ja sama henkilö, ja toimituksissa joudutaan ottamaan huomioon, ettei yleisöille voida syöttää mitä tahansa palturia ilman taloudellisia tappioita.

Tästä ongelmasta kärsii nyt Helsingin Sanomat, kun tilausten peruutuksia satelee ja osakekurssi polkee ojien pohjilla. Mutta miten käy kulttuurien moninaisuutta viljelemään ja varjelemaan asetetun Ylen, jonka me kansalaiset omistamme? Pidetään asioita silmällä, vaikkapa YleWatchissa.